Queenstown, Uusi-Seelanti - extremeurheilua

Voisi sanoa tämän päivän olleen elämämme hurjin. Lupasin ostaa Miikalle syntymäpäiväahjaksi laskuvarjohypyn ja koska täällä Queenstownissa kaikki on mahdollista ajattelimme, että olisi parasta lunastaa lahja jo täällä; hieman etukäteen. Aamulla lähdimme kyselemään olisiko vapaita paikkoja jäljellä ja niitähän oli. Ilman suurempia pohdintoja varasimme laskuvarjohypyt molemmille. Miika sanoi ostavansa hypyn minulle ystävänpäivälahjaksi.

Nyt kyllä jännittää! Odottelimme parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen pääsimme lähtemään pikkubussilla kohti hyppypaikkaa. Minua jännitti koko automatkan todella paljon - olikohan tämä sittenkään hyvä idea? Saavuttuamme pellolle, josta meidän oli tarkoitus nousta lentokoneella, minulta hävisi jännitys kokonaan. Hetken ihmeteltyämme nainen tuli hakemaan minua valmistautumaan hyppyyn ja pahoitteli, ettemme pääsisi samaan koneeseen. Meitä se ei kuitenkaan haitannut - näkisimpä ainakin Miikan laskeutumisen.

Sitten ei muuta kuin kamppeita niskaan ja turvavaljaita kiinnittämään. Lyhyen ohjeistuksen jälkeen lähdimme kävelemään konetta kohti. Minun kanssani hyppäsi kaksimetrinen Sasha, joka lupasi tuoda minut maahan yhtenä kappaleena. Olin siitä kiitollinen. 

Lentokone lähti kiihdyttämään ja nousi pian kevyesti taivaalle. Nyt ei voinut enää perääntyä. Lentokoneessa en ajatellut enää itse hyppyä, vaan olin keskittynyt ainoastaan upeisiin maisemiin, kunnes olimme nousseet 12 tuhanteen jalkaan ja lentokoneen sivuovi avautui. Minua edellä oleva mies kuvaajansa kanssa lähtivät ensimmäisenä. Sitten tuli minun vuoroni. Sasha oli köyttänyt minut tiukasti itseensä kiinni, joten tunsin oloni turvalliseksi. Ihme ja kumma, vieläkään en ollut kauhusta kankea. Reunalle päästyämme en kerennyt ajatella mitään kun Sasha jo tiputti meidät alas koneesta. Mahanpohjaa kouraisi kunnolla tippuessamme selkä edellä kohti maata. Vapaa pudotus kesti 45 sekunttia, mutta minusta aika tuntui ikuisuudelle. Hengittäminen oli vaikeaa vauhdin takia ja korvissa humisi. Viimein, puff, varjo avautui ja ihana hiljaisuus seurasi perässä.

Vihdoin pystyin nauttimaan henkeäsalpaavista maisemista, jotka avautivat alapuolelleni. Korkeitaa vuoria, mutkittelevia jokia ja pilvikirkas taivas. Tänne haluan varmasti uudestaan. Hetken laskuvarjolla kieppumisen jälkeen laskeuduimme pehmeästi nurmikentälle, josta olimme nousseetkin.

Minun laskeuduttua maahan Miika istui lentokoneessa valmistautumassa hyppyynsä Tomin kanssa. Miika ja Tom pudottautuivat viimeisenä koneesta. Miika oli ihmeissään kun ei vielä reunallakaan ollut mitään havaintoja jännittämisestä. Humps, Miika ja Tom syöksyivät kovaa vauhtia kohti maata. "Siistiä": Miika ajatteli. Laskuvarjon auettua Miikalla oli hyvin aikaa katsella maisemia ja jutustella Tomin kanssa. Tom oli kuulemma hypännyt hurjat 3000 kertaa ja kerran mm. Suomen Utissa. Tom innostui Miikan yllytyksestä pyörittämään kaksikkoa oikein kunnolla. Onneksi minulla alaspäin meno oli vähän rauhallisempaa.

Kun olin saanut kamppeet päältäni pääsin ihailemaan Miikan laskua. Sehän sujui kuin vanhalta tekijältä ja päälle vielä "high five". Istuin hetkeksi penkille odottamaan Miikaa ja vasta silloin käteni ja jalkani alkoivat täristä ja mahassa alkoi myllertää. Jälkijännitystä luulisin. Vihdoin Miikan tultua luokseni, pääsimme vertailemaan kokemuksiamme ja totesimme tämän olevan yksi elämämme mahtavimmista kokemuksista. Todellakin tekisimme sen uudestaan!

-Maiju