Moorea, Ranskan Polynesia - tsunami

Kaikkea sitä voikin reissussa kokea. En olisi voinut kuvitellakaan että joutuisimme joskus evakuoiduksi luonnonkatastrofin takia.

Ensimmäinen puhelu tuli iskältä klo: 23.50 paikallista aikaa: ”Chilessä on järissyt 8,8 richterin voimalla ja tsunami on liikkeellä”. Epätodellisin ajatuksin herätin Miikan ja rupesimme tutkimaan asiaa tarkemmin internetistä. Tottahan se oli. Tsunamivaroitus oli annettu Tyynellevaltamerelle, koskien myös Ranskan Polynesiaa. Skypelinja kävi kuumana kun jokainen perheenjäsenemme soitti vuorollaan varoittaakseen ja varmistaakseen että olemme turvassa.

Kävimme tasasin väliajoin pihalla katsastamassa tilannetta. Kaukainen meren pauhu tuntui pimeydessä aina vain voimistuvan ja voimistuvan.Tuntui kuin jokainen aalto enteilisi jotain suurempaa. Lisäksi epätietoisuus

siitä, miten tulisi toimia, sai sydämen pamppailemaan. Emme olleet varmoja tulisiko meidän herättää paikan omistajat, sillä he nukkuivat täysin tietämättöminä tapahtuneesta. Olimme selvästikin ainoita leirintäalueella,
jotka tiesivät madollisesta vaarasta.

Päivitimme jatkuvasti uutissivustoja lisätietojen toivossa. Onneksi uutta tietoa tulikin suhteellisen ripeään tahtiin.Vihdoin noin neljältä aamulla kuulimme ulkoa jotain elomerkkejä. Ilmeisesti sana tsunamista oli tavoittanut myös isäntäperheen, sillä he olivat alkaneet pakkaamaan autoonsa kaikkea mahdollista. Hetkenpäästä he herättivät myös muut leirintäalueen asukkaat ja ilmoittivat mahdollisesta evakuoinnista. Ryhdyimme siis pakkaamaan kamppeitamme ja pienen pohdinnan jälkeen päätimme ottaa kaiken mukaamme shampoita ja pesuainetta lukuun ottamatta. Otimme myös hieman patonkia ja hilloa mukaan aamupalaksi.

Kello lähenteli viittä kun omistajat alkoivat kuskata porukkaa vähän matkan päässä sijaitsevan hotellin edustalle. Hotelli sijaitsi n. 20 metrin korkeudessa merenpinnasta, joten vaikka Chilestä lähtenyt kahdeksan metrinen aalto iskisikin saarelle, olisimme turvassa. Sitten vain odottelimme aallon tuloa. Meri näytti kuitenkin rauhalliselta kaiken aikaa. Yöllä alkanut sade alkoi hellittää, joten saatoimme hetkeksi heittää pitkäksemme nurmikolle ja lepuuttaa silmiämme.

Monen tunnin odottamisen jälkeen ihmiset alkoivat tehdä lähtöä. Tsunamivaara oli ohi. Klo 11.00 jälkeen omistaja kävi hakemassa meidät takaisin leirintäalueelle ja kertoi nelimetrisen tsunamin iskeneen Marquesassaarille ja tuhonnut siellä ainoastaan 3 venettä.

Pikaisen lounaan jälkeen rojahdimme väsyneinä sänkyymme ja nukahdimme saman tien. Unta olisi riittänyt vaikka koko päiväksi, mutta perinteinen kello viiden tee sai meidät vääntäytymään sängystä ylös. Loppu päivä onkin mennyt kirjaa lukiessa ja elokuvia katsoessa. Peukut pystyyn, että huominen on hieman parempi.

-Maiju

Moorea, Ranskan Polynesia - Nemoa etsimässä

Viimein tuli aika jättää hyvästit Uuden-Seelannin kauniille maisemille – tänne tullaan varmasti uudestaan. Iloisin mielin lähdemme kuitenkin etsimään kauneutta muualta ja seuraavaksi vuorossa Ranskan Polynesia.

Lentomme Auckalandista Papeetelle, Ranskan Polynesian pääkaupunkiin, lähti vasta klo: 15.00, joten meillä oli hyvin aikaa snorkkeleiden metsästykselle. Päätimme hankkia snorklausvälineet itsellemme, ettemme jäisi päitsi Tahitin, yhdeksi maailman parhaaksi luonnehditun, koralliriutan värikirjosta. Pitkän pohdinnan jälkeen kaupasta mukaamme lähtivät kahdet sukelluslasit snorkkeleineen. Aikaa ei jäänyt paljoa eväiden valmistukselle, sillä meille oli varattu kyyti lentokentälle yhdeksitoista. Ennen kuin huomasimmekaan, seisoimme jo Air Tahiti Nuin lähtöselvitysjonossa, joka oli pitkä. Muutamien jonotustuntien (Maijun mielestä, oikeasti ehkä puoli tuntia) ja eväsleipien jälkeen istuimme kuitenkin viimein koneessa.

Vastaanotto koneessa oli jotain johon emme todellakaan ole tottuneet. Ensimmäiseksi kaikille lentokoneen naisille jaettiin kukat korvan taakse laitettaviksi. Seuraavaksi meille annettiin pienet pussit, jotka sisälsivät mm. sukat, silmälaput, kuulokkeet ja korvatulpat. Lisäksi saimme ruokalistan, joka kertoi kahden erilaisen ruoka-annoksen sisällön kokonaisuudessaan. Elokuvan katselemisen ohessa saimme itse ruoan. Valitsemamme kala-ateria oli lentokoneen ruoaksi todella hyvää. Itse lennosta jäi kirjaimellisesti hyvä maku suuhun, sillä juuri ennen koneen laskeutumista kukkamekkoiset lentoemännät jakoivat meille karkit.

Lentomme Tahitille kesti viisi tuntia ja siinä ajassa kerkesimme saamaan yhden päivän lisää. Lentokone lähti Auclandista 19.2 klo: 15.00 ja oli perillä Papeetella 18.2 klo: 21.00 – saimme siis elää päivän murmelina (ks. elokuva).

Lentokentällä meidät vastaanotti paikallinen musiikkiduo ukuleleineen ja saimme vielä toiset kukat korvan taakse laitettaviksi. Perinteisen laukkujen odottelun jälkeen lähdimme etsimään kyytiämme. Olimme siis jo etukäteen olleet yhteydessä hostelliin, josta varasimme huoneen yöksi. Sieltä luvattiin myös järjestää kuljetus lentokentältä hostellille. Pian silmäämme osui nainen joka piteli kylttiä ”Miicka Mannisen”, sen täytyi tarkoittaa meitä. Automatka kesti n. 20 min ja emme voineet kuin ihmetellä, miten tällaiselle paratiisisaarelle on rakennettu tällainen ruma ”suurkaupunki”.

Itse hostelli oli hintaansa nähden todella pettymys, tosin ilmainen aamupala antoi toivoa, että saisimme edes jotain vastinetta rahoillemme. Heräsimme aamulla aikaisin kukon kieuntaa ja ranskalaisen pantonkiaamupalan jälkeen heitimme rinkat selkäämme ja lähdimme kävelemään lauttasatamaa kohti. Päätimme viettää paratiisilomamme Moorealla, joka on 15 kilometrin päässä Tahitilta. Moorea on huhupuheiden mukaan hieman halvempi ja ehdottomasti kauniimpi, sillä siellä ei ole läheskään niin paljoa ihmisiä kuin esimerkiksi Tahitilla.

Lauttamatka kesti tunnin verran. Ilma oli harmaa ja enteili sadetta. Päästyämme Moorealle alkoi bussiaseman metsästys ja kun ranska ei kummaltakaan suju, oli se kieltämättä hieman haastavaa. Asema löytyi kuitenkin yllättävän helposti ja ystävällinen paikallinen mies kertoi meille, että seuraavaa bussia saisi odottaa vielä ainakin tunnin. Päätimme odotellessamme käydä syömässä läheisessä pitseriassa, jossa saimme maksaa 10e yhdestä pizzasta. Totesimme huhut todeksi – ”Tahitilla on kallista”.

Ystävällisen oppaamme avulla selvisimme oikeaan bussiin ja matkalla Nelson Campingiin vesisade alkoi. Maisemat bussin ikkunasta olivat kuin olivatkin aivan kuin paratiisista – vihreää metsää, värikkäitä kukkia ja turkoosia vettä. Bussikuski jätti meidät leirintäalueen eteen ja lähdimme rinkkoinemme kyselemään olisiko vapaita huoneita jäljellä ja olihan niitä, vieläpä kohtuulliseen hintaan.

Huoneemme on pieni, mutta kotoisa. Meri on muutaman metrin päässä ovestamme, pieni kauppakeskus parin minuutin kävelymatkan päässä ja keittomahdollisuudet hyvät. Muuta emme tarvitsekaan.

Ensimmäinen kauppareissu todisti meille myös maan kalleuden. Kuitenkin kun jaksaa hieman nähdä vaivaa ja katsoa mitä ostaa, selviää kaupan ovista ihan kohtuuhintaan. Esimerkiksi paikanpäällä leivotun jättipatongin saa 40 sentillä – taidamme siirtyä patonkilinjalle.

Kauppareissun jälkeen seuraavana listalla oli, tutustu mereen. Pistimme lasit silmille ja hyppäsimme houkuttelevan lämpimään ja turkoosinkimalteiseen mereen. Tiesimme, että meressä on terävää korallia, joten olimme varovaisia, sillä emme tajunneet ostaa räpylöitä tai kenkiä Uudesta-Seelannista. Katselimme muutamasta pikkuputiikista räpylöiden hintoja ja saimme ainoastaan hiuksemme pystyyn hintoja katsellessamme. ”Ooh, sininen kala. Miika katso tuonne ja tuonne. Hei Maiju mitäs täällä on”. Veden alla eteemme avautui aivan toinen maailma, värikkäine kaloineen kasveineen ja koralleineen, niin paljon nähtävää. Tosin kauas emme ensimmäisellä kerralla vielä uskaltaneet lähteä.

Ensimmäinen yö mökissämme meni satoja itikoita ja kutiavia paukamoita lukuun ottamatta hyvin. Aamulla kelikin näytti parantuneen, tosin iltapäivästä satoi taas kaatamalla. Onhan se ymmärrettävää, että näin vihreällä, mutta kuitenkin kuumalla saarella on sadettava paljon. Illalla kävimme syömässä paikallisessa ravintolassa raakaa kalaa kookoskastikkeessa ja samalla saimme nauttia paikallisesta musiikista. Ruoka oli todella hyvää ja tunnelma mahtava, joten intouduimme tilaamaan jopa jälkiruoat.

Seuraavana päivänä vuokrasimme skootterin (kyllä, Miika ajoi moottoripyöräkortin ihan sitä varten, että saisimme vuokrattua skootterin), jolla voisimme kiertää saaren (ympäröivä tie on n. 62 km pitkä) ja tutustua hieman paikkoihin. Kävimme mm. Le Belvedere vuoren näköalapaikalla ja rämmimme läpi viidakon ananaspellolle, jossa maisemat olivat henkeäsalpaavat. Seuraavan päivän aamuna kävimme vielä ennen skootterin palauttamista supermarketilla ostamassa itsellemme räpylät, jotka yllättävää kyllä, olivat siellä suhteellisen edulliset. Hassua, kun näin pienellä saarella, jossa on vain vähän asukkaita, on näinkin iso kauppa, josta saa melkein mitä tahansa pesukoneista harppuunoihin.

Illasta testailimme räpylöitämme hyvällä menestyksellä. Saa nähdä kerkeääkö meille kasvaa kahdessa viikossa ihan omat räpylät, kun emme malttaisi pysyä poissa tuosta ihmeellisestä laguunista. Kohta lähdemme valmistamaan itsellemme kalaillallista, joten jatketaan tarinaa sitten ensikerralla.

   Huoneemme on oikeanpuoleisin, heti pusikon takana

- Maiju & Miika

Auckland, Uusi-Seelanti - Little Big City

Neljä tuntia bussissa ja koko matkan ajan satoi vettä. Perille päästyämme hostelli löytyi nopeasti, eli emme ehtineet kastua pahasti. Itse hostelli on kyllä musta lammas Uuden-Seelannin hostellien joukossa; likainen, vanha, ruma ja haisee pahalle. Oikeastaan samaa voisi sanoa itse Aucklandista; vaikea ymmärtää miten näin kauniissa maassa on näin ruma kaupunki (vaikka ei kaupunki-ihmisiä ollakaan, niin ruma mikä ruma).

Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää kaupungin julkista liikennettä, joka ei todellakaan toimi. Esimerkiksi bussit ajavat tiheään ja selkeitä reittejä, mutta tietoa reiteistä ei löydy mistään eikä kukaan oikein niistä tiedäkään mitään. Ainoa keino selvitä on pysäyttää bussi ja kysyä kuskilta neuvoa (Kaikki tekevät näin ja osa kuskeista on vissiin kyllästyneitä jatkuvaan kyselyyn). Selvittiin eilen kuitenkin busseja käyttäen Auckland Zoohon, joka oli hieno paikka. Saatiin hostellilta "kaksi yhden hinnalla"-kuponki, johon onnistuttiin vielä sisällyttämään opiskelija-alennus. Maksettiin siis yhteensä sisäänpääsystä yhden opiskelijan verran. Voi olla että tulevaisuudessa kupongeissa lukee selvemmin päteekö ne vain normaalihintaisiin lippuihin..

Eläintarhassa tosiaan vierähti lähes koko päivä, mutta nähtiin paljon eri eläimiä; muun muassa kirahveja. leijonia, tiikereitä, sarvikuonoja, virtahepoja, erilaisia apinoita (Maijun suosikkeja ehdottomasti), sekä sokerina pohjalla Kiwi-lintu. Uusi-Seelantilaiset kutsuvat itseäänkin Kiweiksi, joten eläin on eräänlainen kansallisaarre. Nykyään tosin erittäin uhanalainen. Kiwistä ei kuitenkaan voinut ottaa kuvia, koska se on yöeläin ja eläintarhassakin se eleli pimeässä. Sen verran siellä kuitenkin näki, että pääsi ihailemaan tämän lentokyvyttömän ja pitkänokkaisen sulkapallon edesottamuksia. Illasta ehdittiin vielä elokuviin katsomaan Avatar 3D (vihdoinkin), joka oli ihan ok elokuva (ja täällä liput maksoivat vain 8 euroa kappale).

Tämä päivä otettiinkin eiliseen verrattuna rauhallisemmin. Aamusta käytiin paikallisessa puistossa juoksentelemassa ja hyppimässä ja iltapäivästä lähinnä valmistauduttiin Tahitille siirtymiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pestiin pyykkiä ja käytiin kaupasta ostamassa matkalle vähän evästä. Tänään olisi vielä ohjelmassa rinkan pakkausta ja iltaruoka 

(perunoita, jauhelihaa ja punajuurta, jos jotain kiinnostaa [tietysti kiinnostaa..]).

Huomenna perjantaina tosiaan lennetään Tahitille kolmelta iltapäivällä ja ollaan perillä torstaina illasta. Ilmeisesti matkaa ei taitetakaan perinteisellä Airbussilla vaan tällä kertaa käytetään aikakonetta, mutta siitä lisää myöhemmin. Tahitilla ei huhujen mukaan internetiä juurikaan käytetä ja se on kallista, joten ei kannata huolestua, jos pariin viikkoon blogia ei päivitellä (anopille tiedoksi..). Ollaan kuitenkin turvassa hiekkarannalla riiippumatoissa palmujen alla kookosdrinkit kädessä!

-Miika

Rotorua, Uusi-Seelanti - edelleen märkää

Kolme päivää Rotoruassa vietetty ja kohta olisi lähtö hieman isonpaan kaupunkiin, Aucklandiin. Luovutimme huoneemme ja nyt odottelemme bussin lähtöä hostellilla katsoen Maailman Nopeinta Intiaania. Ja vettä sataa...

Ensimmäinen kokonainen päivämme Rotoruassa valkeni hyvin sateisena, päätimme kuitenkin urhoollisina lähteä kävelemään ympäristöön. Kuitenkin keli parantui kuin taikaiskusta ja takaisin tullessa huomasimme nenänpään ja hartioiden punoittavan ihan kiitettävästi. Pienellä kävelylenkillämme näimme paljon muta-altaita, kiehuvaa vettä ja yksi jättiläiskanoottikin. Tosin kiehuvien mutalillujen ihmetteleminen ei ollut niin meidän makuumme. Ensinnäkään emme pitäneet sellaisia rapakkoja edes kovin hienoina ja toisekseen ne haisivat uskomattoman pahoille. Kiertelimme myös hieman järven rannalla ja pongasimme omasta mielestämme pingviinejä, kuvailimme niitä innoissamme. Innostus laantui kuitenkin hyvin pian seuraavan opastaulun kohdalla, se ei ollutkaan pingviini vaan lintu nimeltä Pied Shag. Vielä kun rupesimme tarkemmin ajattelemaan totesitmme ettei pingviinejä varmasti asu edes järvissä. Noo, ei sitä tarvitse muille kertoa ettemme olleet meren rannalla. :)

Seuraava päivä oli edellistä synkempi ja aamusta vettä satoi oikein kunnolla. Edessä oli siis löhöilypäivä. Tosin kaupassa käynnin lisäksi Miika oli kehittänyt yhden pakollisen tehtävän, käynti parturissa. Miika on yrittänyt etsiä jo pitkään parturia ja nyt sellainen sattui olemaan ihan nurkan takana. Kauaa ei vanhemmalla herralla nokka tuhissut kun oli jo vedellyt Miikan tukan lyhyeksi. "Ihanaa": Miika totesi, kuulemma tunne oli kuin olisi ottanut paksun villapipon päästä pois. Loppupäivä menikin sitten syödessä, pakkaillessa ja elokuvia katsellessa. Ihan kiva välillä vain olla.

- Maiju

Rotorua, Uusi-Seelanti - märkää ja sumuista

Päivät Taupossa olivat aika harmaita, mutta päätimme siitä huolimatta varata reisssun Tongarito alpine crossingiin. Käytännössä siis varauduimme aamun aikaiseen herätykseen ja n.20 km vaellukseen pitkine nousuineen. Toivoimme todella, että vuori selkenisi huomiseen aamuun mennessä.

Kello herätti meidät seuraavana aamuna viiden aikaan. Söimme aamupalan, pakkasimme eväät, rakkolaastarit, sadetakit, aurinkirasvan ja hellehatut mukaan ja hyppäsimme bussin kyytiin. Bussi vei meidät Tongariron luonnonpuistoon ja jätti meidät lähtöpaikalle lukuisten muiden turistien kanssa. Tarkoituksena oli kävellä vuoriston yli toiselle puolelle, josta bussi ottaisi meidät kyytiin ja veisi takaisin Taupoon. Aikaa matkaan varattiin 7-8 tuntia.

Lähdimme matkaan. Aluksi polulle muodostui jono kävelijöistä, mutta matkan edetesssä joukot hajaantuivat ja jokainen jäi kävelemään omaa vauhtiaan. Aamuinen sumu verhosi näkymää ja sormet ristissä toivoimme kelin paranevan. Askeleita kertyi ja eväitä kului, mutta pilvet sen kun tummuivat ja lopulta alkoivat tihuttaa vettä. Nousimme jatkuvasti yhä korkeammalle ja korkeammalle ja loppujen lopuksi emme nähneet ennää kättämme pidemmälle. Tuuli ja sade voimistuivat ja korkealla vuorella pelkäsin oikeasti tuulen heittävän meidät alas. Jännitystä lisäsi vielä kapeat polut, joilta ei kannattanut astua ohi. Evästaukommekin lyhenivät kylmyyden vuoksi.

Vihdoin saavutimme huipun ja edessä oli ehkä matkan haastavin osuus - laskeutuminen jyrkkää irtohiekkaista rinnettä alas. Monta kertaa käteni huitoivat läheltäpiti kaatumisien vuoksi, mutta selvisimme kuitenkin kunnialla alas huipulta. Maisemat olisivat olleet kirkkaalla säällä varmasti upeita, mutta onneksi meillä on kuitenkin hyvä mielikuvitus. Sumun läpi eteemme avautui kirkkaan sinisiä järviä tai pikemminkin lammikoita. Onneksi sumu hieman hälveni tällä kohtaa, että näimme edes jotain.

Edessä oli vielä melkein puolet matkasta, mutta nousuja ei enää ollut. Vihdoin laskeuduimme, vuorien korkeimpia kohtia peittävän, pilven sisältä pois ja näimme jo jopa taivaanrannan. Ilmakin lämpeni heti ainakin 10 asteella, eikä enää tihuttanut. Vaikka loppumatkalla näkyikin jotain alkoi käveleminen silti jo vähän kyllästyttää. Reidetkin olivat jo ihan loppu. Sisulla selvisimme kuitenkin parkkipaikalle asti, jossa bussi meitä jo odottikin. Istumaan päästyämme silmämme alkoivat lupsumaat - illalla varmasti uni maistuu.

Tänään heräsimme aamulla hyvissä ajoin, sillä olimme varanneet bussin Rotoruaan. Nivelet ja lihakset hellinä laahustimme bussiasemalle, josta hyppäsimme bussin kyytiin. Tällä hetkellä lepäilemme hostellihuoneessamme ja nautimme hiljaisuudesta, sillä viime yö meni juhlivia seinanaapureita kuunnellessa.

- Maiju

Taupo, Uusi-Seelanti - maisemat vaihtuvat, mutta muistot pysyvät

Kirkas tähti taivaalla loistaa, pahan mielen poistaa. 
Loiste sen tavoittaa myös muut, etenkin tähdet ja kuut. 
Valossa sen ei voi eksyä kukaan, turvallisin mielin lähden mukaan. 
Tähti päivä päivältä enemmän loisti ja elämästä surun poisti. 
Aika tuli kuitenkin myös tähden, minä ajatuksissani mukaan lähden. 
Muistoissani aina pysyy tuo tähti vaikka niin nopeastikin lähti. 
Nyt on meidän vuoromme johdattaa. 

- Elsa-mummon muistolle

Varasimme bussimatkan Greymouthista Nelsoniin. Valitsimme Nelsonin seuraavaksi kohteeksemme, koska se oli käytännössä katsoen matkan varrella ja Pictoniin asti emme olisi jaksaneet istua bussissa.

Bussi lähti Greymouthista puoli yhdeltä 4. päivä helmikuuta. Jätimme viihtyisän hostellin ystävällisine omistajineen taakse ja suuntasimme asemalle, jossa hyppäsimme bussiimme. Kuskimme oli todella omalaatuinen, vaikkakin hauska, ainakin silloin kun puheesta sai jotain selvää. Hänellä oli hauska cowboy-aksentti ja siihen kuuluen hän lisäsi jokaisen lauseen loppuun ”ou-jeah”, tai ainakin jotain yhtä cowboyta.

Matkalla pysähdyimme muutamaan otteeseen mm. syömään ja katselemaan nähtävyyksiä, kuten pannukakkukiviä, jotka tosiaan näyttivät ihan pannukakun muotoisilta levyiltä joita oli ladottu päällekkäin. Kuskin mukaan matkalla tulisi olemaan ”many wild turns, ou-jeah” ja sen kyllä vatsani todisti täysin paikkansa pitäväksi. Loppumatka menikin tiukasti tietä tuijottaen ja hiljaa mielessä laulellen. En tiedä, onko minua lapsena huijattu laulamisen helpottavan matkapahoinvointia, mutta todistetusti se toimii.

Vihdoin Nelsonissa. Rinkat vain selkään ja hostellille. Olimme varanneet YHA hostellista 5 henkilön dormin kahdeksi yöksi ja onneksemme huoneeseemme sattui taas todella mukavia ihmisiä. Esimerkkinä eräs ranskalainen nainen, joka yllätyksemme kehui kieltämme kauniiksi. Nelsonissa keskityimme lähinnä voimien keräämiseen. Tosin oli meillä siellä yksi oikea tehtäväkin; etsiä Miikalle uudet urheilusandaalit, koska edellisten sandaalien reissunkestävä takuu petti. Vanhat siis roskikseen ja uudet hienot Merrelit tilalle.

Nelsonista matkamme jatkui kohti pohjois-saarta. Ensin bussilla Pictoniin, sieltä lautalla Wellingtoniin ja sieltä bussilla keskustaan, jossa hostellimme sijaitsi. Taas dormissa mukavien ihmisten kanssa.

Ensimmäinen päivämme Wellingtonissa oli harmaa, joten päätimme käydä kiertämässä Te Papa-museon. Museo oli todella mielenkiintoinen jättimustekaloineen ja tulivuorineen. Seuraava päiviä näyttikin sitten jo aurinkoisemmalta, joten uikkarit päälle ja rannalle. Pienihän se oli, ainakin Australian rantoihin verrattuna, mutta aurinkoa saatiin kyllä ihan yllin kyllin. Miika uskaltautui jopa uimaan jääkylmässä merivedessä. Wellington oli meidän mieleemme vähän turhan, hmmm.. kaupunki, joten kolme yötä riitti meille vallan mainiosti.

Seuraavaksi varasimme bussimatkan Taupoon, jossa tälläkin hetkellä majailemme 8 hengen dormissa. Jo vain näyttää paremmalle isoine tulivuorineen ja järvineen. Tosin tällä kertaa meillä ei ollut yhtä hyvää tuuria huonetoverien suhteen. Näyttää vahvasti sille, ettei kaikilla ole ihan hyvät tavat hallussa, koska mielestäni ei ole sopivaa alkaa kukon laulun aikaan rämpyttämään valoja ja hoitamaan aamutoimia edes yrittämättä olla hiljaa. Lisäksi, kun olisi ollut mahdollista mennä hoitamaan niitä yleisiin tiloihin, jossa toisten uni ei olisi häiriintynyt. No, parempi tuuri ensi kerralla.

…paljon onnea Miika, paljon onnea vaan! Tänään juhlistimme Miikan syntymäpäivää valmistamalla aamupalaksi pekonia ja munakokkelia. Tietysti olimme hommanneet myös suklaakakun, jota syömme varmasti vielä pitkän tovin. Tietysti rasvapitoisen aamupalan jälkeen meidän täytyi myös hieman kuntoillakin ja päätimme kävellä Huka Fallsseille. Matka olikin odotettua pidempi eikä rakoilta vältytty. Ainakaan Miika, jonka uudet sandaalit eivät ole vielä ihan täysin sisään ajetut. Mutta näimmepähän maailman kirkkainta vettä ja upeita kuohuja, kuumaalähdettä unohtamatta.

Saatamme nauttia illalla ehkä lisää kakkua!

- Maiju

Greymouth, Uusi-Seelanti - leffarenkaat

Paljon onkin tapahtunut sitten viime päivityksen, eli kirjoitettavaa riittää. Itselläni kirjoittelu onkin jäänyt vähän vähemmälle, lähinnä koska Maiju on vain parempi kirjoittaja. Mutta yritetään nyt kuitenkin taas vaihteeksi.

Kävimme tosiaan maanantaina aamusta hakemassa vuokra-auto Queenstownin keskustasta. Auto oli tällä kertaa sopivan kokoinen Ford Focus automaattivaihteilla tietenkin. Käytiin auton hakemisen jälkeen hakemassa hostellilta vielä rinkat mukaan ja syömässä vähän aamupalaa. Ennakkotietojen mukaan noin neljän tunnin matkaan meni meiltä aikaa arviolta kymmenen tuntia. Lähinnä koska matkalla oli vähän väliä jotain nähtävää (kuten kuvassa oleva vesiputous), mutta ajettiin välillä myös hieman kiertoteitä. Tie oli myös maailman mutkaisin ja mäkisin. Isommalla autolla ei varmaan olisi edes mahtunut ajamaan. Käytiin myös jossain syrjäkylän huoltoasemalla, mistä sai jättisuuren jäätelötuutin kahdella pallolla 1,5 eurolla. Suomessa irtojäätelön hinnassa on vissiin vähän ilmaa.. 

Päästiin kuitenkin lopulta perille Franz Josefiin. Itse kylä on todella pieni koostuen lähinnä yhdestä ruokakaupasta ja matkamuistomyymälöistä. Ilta menikin ruokaa laitellessa, porukalla hyttysiä tappaessa ja huonetovereiden kanssa jutellessa. Huonekavereina oli tällä kertaa yhdysvaltalainen pariskunta ja kaksi ruotsalaista tyttöä. Seuraavana aamuna
mentiin sitten suurin odotuksin katsomaan itse jäätikköä, joka osoittautui melko pieneksi. Oltiin ainakin 50 vuotta myöhässä, mutta ehdittiin ainakin näkemään se: 50 vuoden päästä jäätikköä ei varmaan ole enää olemassa. Käytiin myöhemmin päivällä katsomassa myös vanhaa kaivostunnelia, mutta nilkan yli ulottuva jääkylmä vesi esti meitä menemästä tunneliin muutamaa metriä edemmäs suuaukosta.

Tänä aamuna matka jatkui kohta Greymouthia, jonne auto tosiaan oli tarkoitus palauttaa. Ruotsalaisilla tytöillä sattui olemaan sama päämäärä, joten otimme heidän kyytiin. Vastineeksi saimme tyttöjen bussipassit, joita he eivät itse kyydin vuoksi enää tarvinneet, mutta jotka voimme itse käyttää myöhemmin lauttamatkaan eteläsaarelta pohjoissaarelle. Greymouthissa ehdittiin päivällä käydä harrastamassa delfiinien bongausta huonolla menestyksellä, sekä hylkeenbongausta hieman paremmalla menestyksellä. Tosin hylkeitäkin piti bongailla videokameran 30 kertaisen zoomin läpi niiden loikoillessa kaukana rannasta olevalla kivellä. Huomenna matka jatkuu kohti pohjoista tarkemman päämäärän ollessa vielä auki..

-Miika