Potosi, Bolivia - maailman korkein kaupunki

Bussimatka kesti kuutisen tuntia ja olimme perillä Potosissa, maailman korkeimmassa kaupungissa, yhden aikaan yöllä. Meitä vastassa bussiasemalla oli opas, jonka La Pazin matkatoimisto oli meille hommannut. Opas vei meidät hostellille ja kertoi tulevansa aamulla klo 9.00 meitä hakemaan Museo Casa De La Monedaan – kuulemma Etelä-Amerikan toiseksi paras museo.

Aamupalan jälkeen oppaamme odottelikin jo meitä. Ajoimme taksilla ehkä 100-200 metriä ja olimme perillä museolla. Museosta ilmoitettiin kuitenkin, että opastettu kierros alkaisi vasta klo 10.00, joten meillä oli aikaa kiertää kaupunkia. Oppaamme kertoi meille kaupungin historiasta ja kauniista rakennuksista. Takaisin museoon päästyämme kävi ilmi, ettei englanninkielistä opasta ollut saatavilla. Kuitenkin monen minuutin odottelun jälkeen yksi englanninkielinen opas tuli kertomaan meille ja muutamalle muulle turistille, että pystyi kierrättämään meidät nopeasti museon tärkeimpien paikkojen läpi. Kierros kesti korkeintaan reilun puolituntia, jossa saimme kuulla raapaisun hopeakolikoiden valmistuksesta. Opas kertoi meille myös, että kolikoiden aikaan Potosi oli yksi maailman rikkaimmista kaupungeista, kun taas nykyään se on yksi köyhimmistä. 

Museokierroksen jälkeen oppaamme neuvoi meille hyvän ravintolan, jossa söimme lounaan. Olimme väsyneitä jatkuvasta reissaamisesta ja vähäisistä yöunista, joten päätimme suunnata hostellille lepäämään ja valmistautumaan huomiseen hopeakaivosvierailuun.

Oppaamme oli taas aamulla meitä samoihin aikoihin odottamassa, mutta tällä kertaa lähdimme pikkubussilla. Saimme mukaamme housut, takit, kumisaappaat ja kypärät, koska päivästä tulisi sotkuinen. Kanssamme kaivoksille lähti myös toinen pariskunta oman oppaansa kanssa.

Ajoimme jonkun matkaa kaupunkia ylöspäin ja tulimme paikkaan, jossa oli paljon kauppiaita. Oppaamme ilmoitti, että poistuisimme tässä hetkeksi pois bussista. Oppaamme esitteli meille paikkoja ja kertoi erilaisista tavaroista joita oli kaupan. Suurin osa tavaroista on tarkoitettu kaivostyöntekijöille. Turisteille on tapana viedä työntekijöille erilaisia tuliaisia, joten myös me pysähdyimme yhden kojun eteen ostoksille. Ostimme kaivostyöntekijöille tuliaisiksi cocalehtiä, limsaa, tupakkaa ja dynamiittia. Bolivia taitaa olla ainoa maa maailmassa, jossa dynamiittia myydään kadulla ja josta sitä saa kuka tahansa ostaa – oppaamme sanoin: ”paratiisimaa Osama Bin Ladenille”. Oppaamme kertoi meille miten dynamiitti kasataan ja demostroi miten sitä oli turvallista käsitellä mm. polttamalla sitä suussa ja heittelemällä maahan. Cocalehtiä puolestaan veimme siksi, koska ne ovat työntekijöiden ainoa energianlähde kaivoksessa ja työpäivät ovat pitkiä. Oikeastaan Boliviassa kaikki pureskelevat cocalehtiä posket pulleina vaikka eivät työskentelisikään kaivoksessa.

Matka jatkui ylemmäs aina 4400 metriin asti, josta avautui upeat näkymät kaupungin yli. Vaihdoimme nopeasti vaatteet, laitoimme kypärät päähämme ja lamput otsallemme ja olimme valmiit astumaan kaivokseen. Olimme etukäteen valinneet extreme-retken, joka tarkoitti että joutuisimme ryömimään oikein urakalla. 

Ilma tuntui viileälle laskeutuessamme tikapuita alas kaivokseen ja pimeys ympärillämme tuntui yhä pimeämmälle ja pimeämmälle mitä syvemmälle menimme. Huomasimme heti alussa, ettei reissusta tulisi helppo. Käytävistä ei oltu todellakaan tehty turistiystävällisiä; saimme harvoissa paikoissa suoristettua selkämme ja kokoajan sai olla tarkkana mihin astui. Pysähdyimme tauolle paikkaan, jossa kaivosmiehet vievät lahjoja vuoren jumalille. Onkaloon oli muovattu kaksi pirua muistuttavaa patsasta, joiden suihin laitoimme savukkeet palamaan. Oppaamme pyysi jumalilta suojelua matkallemme ja annoimme jumalille vastalahjaksi cocalehtiä ja alkoholia. Sammutimme myös otsalamppumme hetkeksi ja huomasimme että kaivoksessa tosiaan oli säkkipimeää, eikä ääniä kuulunut mistään.

Matka jatkui yhä syvemmälle kaivokseen ja laskeuduimme aina vain alemmalle tasolle. Matkalla törmäsimme kahteen kaivosmieheen, jotka keräsivät hakattua mineraalia vaunuihin ja työnsivät täydet n. 1000 kg painavat vaunut pihalle. Miika pääsi kokeilemaan hieman vaunujen jarruttamista alamäessä. ”Hullun raskasta”: Miika totesi. 

Huomasimme ilman lämpenevän sitä mukaa kun laskeuduimme alaspäin. Vihdoin olimme laskeutuneet yhdeksännelle tasolle, jossa oppaamme pyysi meitä odottamaan. Tästä kohdasta eteenpäin oli turisteilta pääsy kielletty. Huomasimme ilman olevan jo todella kuumaa. Pian oppaamme huuteli kuitenkin meitä jatkamaan. Ilmeisesti meille extreme-reissulaisille kaikki oli mahdollista. Pääsimme katsomaan kun kaivosmiehet huhkivat tosissaan. Otimme muutaman yhteiskuvan, lahjoitimme ostoksemme työntekijöille ja jatkoimme matkaa yllätykseksemme yhä alemmas. Paikat kävivät todella vaikeakulkuisiksi ja meidän mielestä jopa vaarallisiksi. Ylitimme mm. syviä kuiluja liukkaat ja mutaiset kumisaappaat jalassa. Vihdoin itsesuojeluvaistomme laittoi jarrut päälle. Tulimme kohtaan, jossa tarvittiin todella hämähäkkimiehen taitoja. Meidän olisi täytynyt laskeutua pitkämatka alaspäin hakien jalansijaaa ainoastaan lähes sileistä seinistä. Oppaamme sai itsensä jollain keinoin alas ja huusi meitä mukaan. Pudotus olisi ollut hurja, jos liukkaat saappaamme eivät olisikaan pitäneet seinässä, joten huusimme ettemme enää kykenisi jatkamaan. Oppaamme sai kiivettyä jollain keinoin ylös ja ilmoitti että lähtisimme samaa reittiä takaisin. 

Ylöspäin kiipeäminen oli huomattavasti raskaampaa ohuen ilman ja kuumuuden vuoksi. Oppaamme keräili meille matkalta erilaisia mineraaleja kotiin vietäväksi, mutta vielä itse hopea puuttui. Tulimme paikkaan joka oli lähes täysin romahtanut, ja oppaamme kertoi, etteivät kaivosmiehet sen vuoksi enää menneet sinne. Oppaamme kävi kuitenkin itse rohkeana miehenä hakemassa meille sieltä kiven jossa oli pitkä hopeinen juova. Ilmeisesti se oli 80 prosenttista hopeaa. Täysin puhtaita mineraaleja kaivoksesta ei enää löydy, joten sen puhtaampaa hopeaa oli turha etsiä.

Vihdoin ulkona. Huohotimme oksennus kurkussa ja ajattelimme: ”tulipahan tehtyä”. Pienen lepotauon jälkeen oppaamme ilmoitti, että nyt menisimme räjäyttämään dynamiittia. Menimme isolle hiekkakentälle kahden muun turistin ja heidän oppaansa kanssa. Oppaamme kasasi dynamiitin, sytytti sen ja työnsi sen pian käteeni. Nopea vilkaisu kameraan ja palava dynamiitti nopeasti seuraavalle. Hulluahan se oli mutta voimmepahan ainakin sanoa että olemme pitäneet palavaa dynamiittia kädessä. Oppaamme hautasi dynamiitin maahan ja huusi: ”vamos”, jolloin kaikki lähtivät juoksemaan kauemmas dynamiitista. Odottelimme hetken kamerat valmiina kunnes: PUM!! Dynamiitti räjähti ja hiekkaa alkoi ropista päällemme. Minä ainakin säikähdin niin kovasti, että sain otettua kuvan ainoastaan loppusavuista. Siihen retki sitten päättyikin. Tällaista löytyy varmasti vain Boliviasta ja loppuun onkin helppo todeta oppaan sanoin: ”Welcome to Bolivia!”

-Maiju