Uyuni, Bolivia - The world's largest salt flat

Matka La Pazista Uyuniin kesti hurjat 12 tuntia; ilta seitsemästä aamu seitsemään. Tiet eivät tosiaan ole täällä Boliviassa parhaassa mahdollisessa kunnossa, joten voisin sanoa matkan olleen elämäni pomppuisin - koko matka jatkuvaa täryytystä. Meidän oli tarkoitus aloittaa kolmipäiväinen retkemme heti aamusta, joten epätasaisesta kyydistä huolimatta meidän oli pakko yrittää saada edes hitusen unta.

Viimein saavuimme Uyuniin, yllättävää kyllä melko virkeinä. Olimme maksaneet koko retken jo etukäteen La Pazissa, joten meidän tarvitsi ainoastaan löytää oikea matkatoimisto. Löysimmekin oikean toimiston melko nopeasti, mutta se oli tyhjä. Pienen odottelun jälkeen nainen ilmestyi hengästyneenä paikalle ja pahoitteli myöhästymistä. 

Kävi ilmi ettei nainen puhunut sanaakaan englantia, joten hoidimme asiat "sujuvasti" espanjaksi. Retkemme oli tarkoitus alkaa kymmenen maissa, joten meillä oli runsaasti aikaa käydä aamupalalla. Löysimmekin hyvin suurpiirteisen kartan avulla aamupalapaikan melko nopeasti. Kuitenkaan itse aamupalan tilaaminen ei ollut ihan yhtä vaivatonta. Pyysimme tiettyä aamupala kokonaisuutta, mutta kävi ilmi, ettei juuri tämän kanssa saanut juotavaksi muuta kuin kahvia. Tilasimme siis teen erikseen ja pyysimme olemaan tuomatta kahvia. Halusimme teehemme maitoa, mutta tarjoilija teki hyvin selväksi, ettei maitoa saanut kuin kahvin tai kaakaon kanssa. Tyydyimme siis siihen mitä saimme, koska nälkä alkoi jo haitata näköä. Itse Uyunin kaupunki on pieni ja rakennukset ovat ränsistyneitä. Kaupunki on täynnä hiekkaa, koska se sijaitsee käytännössä keskellä autiomaata.

Kuskimme saapui hieman kymmenen jälkeen maasturillaan hakemaan meitä. Kamppeet auton katolle ja menoksi. Kanssamme samaan autoon lähti Yhdysvaltalaispariskunta ja kaksi Belgialaista tyttöä. Kuskimme Fredi toivotti meidät tervetulleeksi matkalle ja totesimme harmiksemme, ettei hänkään puhunut sanaakaan englantia.

Ensitöiksemme kävimme junien hautausmaalla ihmettelemässä ruosteisia junanraatoja. Seuraavaksi lähdimme ajamaan kohti maailman
suurinta suola-aavikkoa. Emme kuitenkaan päässeet kilometriä pidemmälle, kun renkaamme jo puhkesi. Matka ei kuitenkaan viivästynyt juuri lainkaan, sillä tottuneelta renkaanvaihtajakuskiltamme aikaa kului vain muutama minuutti.

Vihdoin näimme horisontissa valkoista kajoa ja hieman myöhemmin ajoimme jo vitivalkoisen suolan päällä. Alkupäässä suola oli märkää ja pakoin vettä oli suolan päällä paljonkin, Suurimmaksi osaksi suolapinta oli kuitenkin kuivaa ja halkeilevaa.

Matkamme jatkui syvemmälle aavikolle - valkoista silmän kantamattomiin. Pysähdyimme lounaalle aavikolle suolasta tehtyyn rakennukseen, jossa kuski tarjoile meille riisiä, alpakkaa ja vihanneksia. Ruokailun ohessa saimme ihastella isoa vaaleanpunaista flamingoparvea, joka lensi ohitsemme.

Ruokailun jälkeen matka jatkui ja saavuimme pian pienelle saarelle, joka oli täynnä suuria kaktuksia. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpötila nousi tukalan kuumaksi. Saaren kiertäminen jalkaisin olisi kestänyt 45min, mutta kuumuudessa tyydyimme vain ihastelemaan saaren etuosaa. 

Matka jatkui vielä ikuisuudelta tuntuvan ajan läpi valkoisen erämaan. Vähäisten yöunien vuoksi silmämme painuivat väkisin kiinni ja välillä tuntui että kuskimme tunsi samoin. Saavuttuamme taas "maalle" kuskimme vei meidät ensimmäiseen suolahostelliin, josta saimme oman huoneen. Koko hostelli oli tehty suolasta lattiasta kattoon, jopa pöydät ja penkit oli muotoiltu suolasta. Virkistävän suihkun jälkeen saimmekin pian ruoan – kanaa, perunoita ja paistettuja banaaneja. Hostellin omistajan n. 5-vuotias tyttö viihdytti meitä aina kun oli mahdollista.

Suolasängyt osoittautuivat todella mukaviksi ja ennen kuin huomasimmekaan, oveemme koputettiin ja ilmoitettiin aamupalan olevan valmis. Pikaisen aamupalan jälkeen olimmekin taas auton kyydissä. Tällä kertaa
koko päivä meni autossa pomppiessa, sillä matkallamme ei käytännössä teitä ollut lainkaan. Näimme mm. hiekka-aavikkoja, kuuluisan kivipuun, flamingoja ja tulivuoria. Ilma hiekan keskellä oli todella kuivaa ja etenkin minulla nenänlimakalvot olivat todella kovilla. Lisäksi tuulen vuoksi hiekkaa oli joka paikassa.

Vietimme toisen yömme hostellissa, josta saimme kaikki yhteisen huoneen. Iltapalan jälkeen unta ei tarvinnut taaskaan houkutella. Yö osoittautui kuitenkin todella kylmäksi, ehkäpä asteet laskivat jopa pakkasen puolelle?

Kolmantena päivänä herätys oli neljän aikoihin. Ulkona oli säkkipimeää, joten emme nähneet muutamaan tuntiin juuri mitään. Näimme kuitenkin kaksi geysiriä suihkuttamassa vesihöyryä auton valojen ”valaistessa” näkymää.

Auringon noustua pysähdyimme aamupalalle paikkaan, jossa saimme lillua kuumassa lähteessä. Vesi tuntui aluksi polttavan kuumalle sillä ilma oli vielä aamustakin todella viileä. Ihon totuttua kuumaan veteen ei sieltä malttanut tulla pois ollenkaan. Aamupalaksi saimme pannukakkuja ja jogurttia. Loppumatka olikin oikeastaan vain ajamista, samoissa karuissa ja jylhissä maisemissa. Näimme kuitenkin paikan josta Salvador Dali on maalannut yhden psykedeelisistä maalauksistaan.

Saavuimme Uyuniin hyvissä ajoin, joten ehdimme ostamaan paikalliset nakkihampurilaiset ennen bussin kyytiin hyppäämistä. Busiin päästyämme siellä ei ollut meidän lisäksi paljoa ihmisiä. Huomasimme, että eräs edessämme istuva mies kiinnostui meistä ja tuijotteli tarkkaavaisesti penkiltään. Kuitenkin hän poistui bussista ennen kuin ehdimme hermostua enempää. Nostin oman käsilaukkuni ja takkimme hattuhyllylle. Ei mennyt kauaakaan kun sama mies palasi viltin kanssa takaisin bussiin ja istuutui taaksemme. Mies alkoi asetella vilttiään hattuhyllylle. Jotakin hämärää miehessä oli mutta emme kiinnittäneet häneen sen kummemmin huomiota ennen kuin kuulin tuttua rapinaa. Hyppäsin penkiltä ylös, tempaisin laukkuni hattuhyllyltä ja huomasin miehen käden olevan yhä laukussani. Samassa Miika pomppasi myös ylös ja alkoi tuijottaa miestä tiukasti silmiin, minun samalla tarkistaessa ettei laukusta puuttunut mitään. Mies katseli välillä kattoa ja välillä lattiaa ja yritti kovasti vältellä katsekontaktia. Miehen pelasti toinen paikallinen mies, joka kertoi tämän istuvan hänen paikallaan. Mies hyppäsi pystyyn ja käytännössä juoksi pihalle bussista. Meidän oli todella vaikeaa alkaa sättimään miestä espanjan kielellä, joten kun mitään ei puuttunut, ajattelimme, ettei rähinää kannata aloittaa. Eihän sitä tiedä vaikka miehellä olisi pian ollut järeämmät aseet taskussa. 

Laukussani ei ollut mitään arvokasta, mutta varashan ei sitä tiennyt. Olemme jo sen verran tottuneita reissaajia, ettemme päästä irti arvotavaroistamme. Miikan varkaanestolaukkussa on kaikki arvokas, joten emme päästä sitä silmistämme ja minä saan sitten raahata kaikki kirjamme ja vesipullomme. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä vaikka varas olisikin ollut kiinnostunut suomenkielisestä ristikkolehdestä?

Potosista lisää seuraavalla kerralla..

-Maiju