Cuzco, Peru - matkalla Boliviasta Peruun

Potosista matkamme jatkui, kaivoksen pölyt edelleen harteillamme, taksilla Sucreen, Bolivian toiseen pääkaupunkiin. Matka kesti ainoastaan n. kolmisen tuntia ja olimme todella yllättyneitä tien kunnosta - tällä välillä on varmastikin Bolivian ainoa asfalttipäällysteinen tie. Taksikuski vei meidät edeltä katsomaamme hostelliin, joka ensisilmäyksellä vaikutti todella viihtyisälle. Tosin negatiivisia puolia alkoi sadella tasaiseen tahtiin, mitä enemmän aikaa hostellissa vietimme.

Olimme suunnitelleet olevamme Sucressa vain muutaman päivän, mutta pian huomasimme olleemme siellä jumissa seitsemän päivää. Miikalle nousi ensimmäisenä päivänä kova kuume, joka kesti kolmisen päivää. Kolmantena päivänä kuume nousi sitten myös minulle. Lisäksi kurkkukipu oli jotain sietämätöntä. Ilmeisesti olimme saaneet hieman kylmää suola-aavikolla, eikä kaivoksessa rehkiminen varmastikaan auttanut asiaa. Kävimme siis vuoron perään hakemassa toisillemme ravintolasta takeaway-ruokaa ja kaupasta mitä nyt mieli tekikin (minulle karkkia ja Miikalle Fantaa).

Netti oli hostellilla todella huono, joten blogin päivittäminen ei tullut kuuloonkaan. Lisäksi totesimme, ettei hostellilla todellakaan osattu pestä pyykkiä, sillä muka pestyt vaaleat vaatteemme olivat täynnä mustia rantuja. Pyysimme pesemään vaatteemme uudestaan, joka lopulta kuitenkin osoittautui suureksi virheeksi. Vaatteissamme ei enää ollut niin paljoa mustaa, mutta muun muassa minun lempipaitaani oli tullut jättikokoinen reikä. Raastinraudallako niitä vaatteita Boliviassa pestään? Valitukset menivät kuitenkin vain harakoille, sillä hostellin työntekijät eivät ymmärtäneet sanaakaan englantia.

Vihdoin saimme itsemme siirtokuntoon ja pystyimme varaamaan bussiliput La Paziin. Bussimatka kesti koko yön, mutta onneksemme tie oli suhteellisen hyvässä kunnossa, joten saimme edes hitusen unta. Perille saavuttuamme otimme taksin ja lähdimme kyselemään vapaita hostelleja. Päädyimme lopulta, johonkin hotellin tapaiseen, joka oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. 

Päiväunien jälkeen kävimme kyselemässä jo tutuksi käyneestä matkatoimistosta, miten toimisimme jo varaamiemme retkien kanssa. Oli itsestään selvää, että viidakkoretki jäisi tällä kertaa tekemättä aikapulan ja sairastelujemme vuoksi. Päätimme aikaistaa retkeämme Titikaka-järvelle ja sen myötä saapua Peruun viikkoa suunniteltua aikaisemmin. Lähtömme olisi 31.3, joten meillä oli kaksi päivää aikaa koittaa parantaa kurkkukipumme. Kävimme myös varaamassa toiseksi yöksi huoneen tutusta hostellista, josta turistibussi tulisi meitä retkiaamuna hakemaan. Vietimme pari päivää La Pazissa käytännössä shoppaillen. Ostimme molemmille muun muassa lämpöiset fleesetakit ja minä itselleni vielä lämpöisen laamavillapaidan. Nyt olimme valmiita lähtöön!

Bussi tuli meitä aamulla seitsemän aikaan hakemaan. Muutaman tunnin ajamisen jälkeen tulimmekin jo järvelle. Meidän käskettiin poistua bussista ja nousta veneeseen, jolla menisimme järven toiselle puolelle. Yllätykseksemme myös bussi lähti ylittämään järveä heppoisen näköisellä lautalla. Toisella puolella matkamme jatkui taas n. tunnin verran ja pian saavuimmekin jo Cobacabanaan. Muutamien minuuttien etsimisen jälkeen löysimme oppaamme ja kaksi englantilaista poikaa, jotka olivat myös varanneet saman retken. 

Oppaamme ilmoitti meille, että menisimme seuraavaksi syömään lounasta; saimme todella hyvää vihanneskeittoa ja lohta. Seuraavaksi oppaamme johdatti meidät hotellille, jossa saimme levätä hieman ennen kuin lähtisimme kaupunkikierrokselle. 

Kaupunkikierroksella kävimme tutustumassa espanjalaistyyliseen kirkkoon ja kiipesimme kukkulalle katsomaan paikkaa, jossa ennen ennustettiin tulisiko vuodesta kuiva vai sateinen. Kukkulalle kipuaminen otti todella koville ohuen ilman ja tukkoisen nenän vuoksi. Takaisin hotellille päästyämme olomme olimme todella väsyneitä ja minulle nousi taas kuume. Oppaamme ohje oli: "juo cocateetä", kuten kaikkiin vaivoihin täällä käsketään ottamaan. Illalla oloni oli jo kuitenkin parempi ja jaksoin lähteä hyvällä ruokahalulla päivälliselle.

Aamulla heräsimme hyvissä ajoin aamupalalle. Emme ole reissussa ollessamme koskaan saaneet niin hyvää aamupalaa - muroja, jogurttia, munakasta, teetä, leipää ym. Täydellä mahalla olikin sitten hyvä jatkaa matkaa. Toisen päivän ohjelmassa oli retki Sun Islandille, jossa myös nukkuisimme toisen yömme. Pakkasimme mukaamme ainoastaan pienen repun ja jätimme isot rinkkamme hotellille säilöön.

Venematka Sun Islandille muutaman tunnin. Perille päästyämme oppaamme kertoi, että kävelisimme saaren pohjoispuolelta, jonne vene jätti meidät, saaren eteläpuolelle. Matkalla oppaamme kertoi meille paljon historiasta - Tiwanakuista ja Inkoista. Alkumatka oli helppoa tasaista maastoa, mutta suurin osa matkasta osoittautui tappavan tasaiseksi nousuksi. Kävelimme jatkuvasti reilussa 4000 metrissä ja Miika totesikin jossain vaiheessa, ettei kävely enää ollut kuntoilua, se oli selviytymistä.

Noin puolen välin paikkeilla oppaamme tarjosi meille lounaaksi hedelmiä ja sämpylöitä kaikenlaisten höysteiden kera. Minua vähän hirvitti ruokailun hygienia, sillä opas käytti likaista kivipöytää leikkuulautana. Olimme kuitenkin niin nälkäisiä ettemme jaksaneet välittää vaikka saisimmekin seuraavana päivänä ripulin.

Matka jatkui. Onneksemme loppumatka oli kuitenkin suhteellisen tasaista ja ennen kuin huomasimmekaan olimme jo majapaikassamme. Illalla ennen päivällistä kävimme vielä saaren toiseksi korkeimmassa kohdassa ihailemassa auringonlaskua. Lähdimme sen verran myöhään kävelemään vuorenrinnettä, että jouduimme loppumatkan käytännössä juoksemaan kilpaa laskevan auringon kanssa. Mutta oli se sen arvoista!

Päivälliseksi saimme taas mahtavaa vihanneskeittoa ja kanaa. Maittavan aterian jälkeen unta ei tarvinnut kauaa houkutella. Yö osoittautui kuitenkin todella kylmäksi, kuten yleensäkin, joten nukkumisen ohelle saimme jatkuvasti tapella peitosta.

Aamupalalle mennessämme huomasimme, että kasvomme ja niskamme olivat punaiset kuin paprikat ja mikä huvittavinta minulla oli jäänyt aurinkolaseista oikein kunnon pandansilmät. Mutta emme tosin olleet ainoita; brittikaveriemme nahkat olivat vielä ehkä meitä punaisempia. Kolmannen päivän ohjelmassa oli kävely Auringon temppelille ja siitä rantaan, josta pikkuvene vei meidät takaisin Cobacabanaan. Cobacabanassa söimme vielä nopeasti lounaan, jonka jälkeen matkamme jatkui bussilla Perun puolelle. Jätimme siis hyvästit oppaallemme, joka vielä muistutteli meitä olemaan varovaisia Perun ammattilaisvarkaiden varulta, ja lähdimme matkaan. Ensimmäiseksi ajoimme n. 10 min rajalle, jossa kävimme täyttämässä muutaman lapun ja hakemassa leimat passiimme. Seuraavaksi matkamme jatkui kolmisen tuntia Punoon, jossa meidän oli tarkoitus tutustua heinästä tehtyihin kelluviin saariin.

Punoon päästyämme hyppäsimmekin heti veneen kyytiin, joka oli tupaten täynnä Israelilaisia nuoria. Uskomatonta miten koko Etelä-Amerikka voikin olla täynnä Israelilaisia. Kaiken lisäksi Israelilaiset nuoret ovat osoittautuneet vielä todella töykeiksi ja kovaäänisiksi, joten toivoisimme todella että heitä olisi hieman vähemmän.

Vene vei meidät yhdelle saarista, jossa paikan isäntä kertoi meille miten saaret on rakennettu ja ketä siellä asuu. Saaria on Punon edustalla iso rypäs. Jokaisella saarella asuu aina yksi perhe ja ilmeisesti kun perhe kasvaa liian suureksi sahataan saari keskeltä kahtia. Saaret ovat kuin ulkoilmataloja, joihin jokainen huone on rakennettu erikseen heinästä. Sähköjä saarilla ei ole, mutta joillakin on ollut varaa hommata itselleen aurinkopaneeleita, joista riittää virtaa muutamiin lamppuihin ja radioon.

Pienen tutustumisen jälkeen saaren perhe piti meille lauluesityksen, jonka jälkeen saimme kyydin kaislaveneellä toiselle saarelle, jossa meidän neljän oli tarkoitus myös yöpyä. Onneksemme Israelilainen mölyjoukko lähti pian veneellä takaisin Punoon jättäen jälkeensä ihanan hiljaisuuden. Perhe tarjosi meille kalaa illalliseksi ja pian sen jälkeen vetäydyimme omiin pikkumökkeihimme. Pian kuitenkin minun vatsaani alkoi vääntää, ilmeisesti eilisestä lounaasta johtuen. Vessa oli kuitenkin toisella puolella saarta ja matkalla sai jatkuvasti olla varuillaan, ettei tippuisi hyytävään veteen. Lisäksi valoja saarella ei ole, joten en voinut parempaa vessassa ravaamispaikkaa löytää. Onneksi Imodium on keksitty!

Yö oli taas uskomattoman kylmä ja muovitettu patjamme valutti jatkuvasti jompaa kumpaa kylmälle lattialle. Selvisimme kuitenkin yöstä ja aamulla matkamme jatkui taas. Tällä kertaa ajoimme veneellä, usean muun turistin kanssa, Taquile saarelle, jossa meille tarjottiin lounas. Yllättäen ruokalistalla oli taas vihanneskeittoa ja kalaa. Meille kerrottiin saaren kulttuurista, joka on itse Peruun verrattuna ihan omaa luokkaansa. Ihmiset pukeutuvat saarella espanjalaistyylisesti ja käyttävät erivärisiä vaatteita viestittämään toisille parisuhdetilannettaan. Ennen takaisin veneelle kävelemistä saaren asukkaat pitivät meille vielä tanssi- ja musiikkiesityksen. Venematka kesti suuntaansa 2,5 tuntia, joten päivä menikin oikeastaan veneessä istumiseen.

Takaisin Punoon päästyämme ajoimme taksilla hakemaan isoja rinkkojamme, jotka olimme jättäneet Perun puolen oppaamme huomaan. Bussimme lähti kohti Cuzcoa vasta myöhään illalla, joten onneksemme saimme viettää muutaman tunnin hotellilla, jonne opas oli vienyt rinkkamme.

Itse bussimatka Punosta Cuzcoon oli täysi katastrofi. Olimme maksaneet "luksuspuolesta", jossa penkit saa laskettua aivan vaakatasoon, mutta ilmeisesti bussikuski oli päättänyt, että juuri me emme päässeet omille paikoillemme. Lukuisien selvittelyiden ja tappeluiden jälkeen jouduimme tyytymään tavallisiin penkkeihin. Tilanteen olisi ehkä pelastanut ystävällinen kohtelu, mutta meille ei missään vaiheessa selitetty kunnolla miksi joku muu sai paikkamme. Perussa ei ilmeisesti ymmärretä palveluammatin vaatimuksia.

-Maiju