Taupo, Uusi-Seelanti - maisemat vaihtuvat, mutta muistot pysyvät

Kirkas tähti taivaalla loistaa, pahan mielen poistaa. 
Loiste sen tavoittaa myös muut, etenkin tähdet ja kuut. 
Valossa sen ei voi eksyä kukaan, turvallisin mielin lähden mukaan. 
Tähti päivä päivältä enemmän loisti ja elämästä surun poisti. 
Aika tuli kuitenkin myös tähden, minä ajatuksissani mukaan lähden. 
Muistoissani aina pysyy tuo tähti vaikka niin nopeastikin lähti. 
Nyt on meidän vuoromme johdattaa. 

- Elsa-mummon muistolle

Varasimme bussimatkan Greymouthista Nelsoniin. Valitsimme Nelsonin seuraavaksi kohteeksemme, koska se oli käytännössä katsoen matkan varrella ja Pictoniin asti emme olisi jaksaneet istua bussissa.

Bussi lähti Greymouthista puoli yhdeltä 4. päivä helmikuuta. Jätimme viihtyisän hostellin ystävällisine omistajineen taakse ja suuntasimme asemalle, jossa hyppäsimme bussiimme. Kuskimme oli todella omalaatuinen, vaikkakin hauska, ainakin silloin kun puheesta sai jotain selvää. Hänellä oli hauska cowboy-aksentti ja siihen kuuluen hän lisäsi jokaisen lauseen loppuun ”ou-jeah”, tai ainakin jotain yhtä cowboyta.

Matkalla pysähdyimme muutamaan otteeseen mm. syömään ja katselemaan nähtävyyksiä, kuten pannukakkukiviä, jotka tosiaan näyttivät ihan pannukakun muotoisilta levyiltä joita oli ladottu päällekkäin. Kuskin mukaan matkalla tulisi olemaan ”many wild turns, ou-jeah” ja sen kyllä vatsani todisti täysin paikkansa pitäväksi. Loppumatka menikin tiukasti tietä tuijottaen ja hiljaa mielessä laulellen. En tiedä, onko minua lapsena huijattu laulamisen helpottavan matkapahoinvointia, mutta todistetusti se toimii.

Vihdoin Nelsonissa. Rinkat vain selkään ja hostellille. Olimme varanneet YHA hostellista 5 henkilön dormin kahdeksi yöksi ja onneksemme huoneeseemme sattui taas todella mukavia ihmisiä. Esimerkkinä eräs ranskalainen nainen, joka yllätyksemme kehui kieltämme kauniiksi. Nelsonissa keskityimme lähinnä voimien keräämiseen. Tosin oli meillä siellä yksi oikea tehtäväkin; etsiä Miikalle uudet urheilusandaalit, koska edellisten sandaalien reissunkestävä takuu petti. Vanhat siis roskikseen ja uudet hienot Merrelit tilalle.

Nelsonista matkamme jatkui kohti pohjois-saarta. Ensin bussilla Pictoniin, sieltä lautalla Wellingtoniin ja sieltä bussilla keskustaan, jossa hostellimme sijaitsi. Taas dormissa mukavien ihmisten kanssa.

Ensimmäinen päivämme Wellingtonissa oli harmaa, joten päätimme käydä kiertämässä Te Papa-museon. Museo oli todella mielenkiintoinen jättimustekaloineen ja tulivuorineen. Seuraava päiviä näyttikin sitten jo aurinkoisemmalta, joten uikkarit päälle ja rannalle. Pienihän se oli, ainakin Australian rantoihin verrattuna, mutta aurinkoa saatiin kyllä ihan yllin kyllin. Miika uskaltautui jopa uimaan jääkylmässä merivedessä. Wellington oli meidän mieleemme vähän turhan, hmmm.. kaupunki, joten kolme yötä riitti meille vallan mainiosti.

Seuraavaksi varasimme bussimatkan Taupoon, jossa tälläkin hetkellä majailemme 8 hengen dormissa. Jo vain näyttää paremmalle isoine tulivuorineen ja järvineen. Tosin tällä kertaa meillä ei ollut yhtä hyvää tuuria huonetoverien suhteen. Näyttää vahvasti sille, ettei kaikilla ole ihan hyvät tavat hallussa, koska mielestäni ei ole sopivaa alkaa kukon laulun aikaan rämpyttämään valoja ja hoitamaan aamutoimia edes yrittämättä olla hiljaa. Lisäksi, kun olisi ollut mahdollista mennä hoitamaan niitä yleisiin tiloihin, jossa toisten uni ei olisi häiriintynyt. No, parempi tuuri ensi kerralla.

…paljon onnea Miika, paljon onnea vaan! Tänään juhlistimme Miikan syntymäpäivää valmistamalla aamupalaksi pekonia ja munakokkelia. Tietysti olimme hommanneet myös suklaakakun, jota syömme varmasti vielä pitkän tovin. Tietysti rasvapitoisen aamupalan jälkeen meidän täytyi myös hieman kuntoillakin ja päätimme kävellä Huka Fallsseille. Matka olikin odotettua pidempi eikä rakoilta vältytty. Ainakaan Miika, jonka uudet sandaalit eivät ole vielä ihan täysin sisään ajetut. Mutta näimmepähän maailman kirkkainta vettä ja upeita kuohuja, kuumaalähdettä unohtamatta.

Saatamme nauttia illalla ehkä lisää kakkua!

- Maiju