Puerto Ayora (Galapagos), Ecuador - kuume viruksia ja muutama vesi"peto"

Vielä muutama päivä Perussa. Inka Trailin jälkeen olimme todella puhki, joten päätimme käyttää kaksi viimeistä päivää Cuzcossa lepäämiseen ja voimien keräämiseen (lähinnä mäkistä). Palautimme myös täydelliseksi katastrofiksi osoittautuneen lainarepun ja pääsimme samalla kehumaan hieman matkatoimistoon reissuamme. Vasta silloin oikeasti tajusimme, että olemme tehneet sen - olemme kävelleet 45 km inkojen reittiä, josta vähintäänkin puolet on ollut lähes pystysuoraa nousua. Kylmät väreet menevät pitkin selkää kun miettii omaa saavutustaan. Mahtavaa!

Muutaman yön lepäämisen jälkeen matkamme jatkui. Lensimme Cuzcosta Limaan, joten pysyimme vielä muutaman päivän Perussa. Limaan päästyämme emme kauaa ehtineet tutustua kaupunkiin kun tunsin jo oloni todella huonoksi. Palattuamme takaisin hostellille mittarimme kertoi, että minulla oli kuumetta. Ironista - kerrankin hostellissamme oli mm. pingispöytä, jota emme päässeet koskaan kokeilemaan.  

Kuumeen lisäksi selkäni meni todella jumiin, joten käveleminen oli minulle yhtä kidutusta. Jokainen tärähdys oli kuin puukonisku selkään ja jokainen verenpaineen nousu sai pääni tuntumaan lähinnä nyrkkeilysäkiltä. Pystyin kuitenkin joten kuten nukkumaan kaksi yötä särkylääkkeen voimalla, jonka vaikutus oli kuitenkin hyvin minimaalinen. Olimme kuitenkin huolissamme jaksamisestani, sillä lentomme Ecuadoriin lähtisi jo seuraavana päivänä, joten päätimme käydä tapaamassa lääkäriä paikallisessa sairaalassa. 

Nukuin sairaalan vuoteessa useita tunteja, Miikan rämpätessä tv:tä ja odottaen verikokeiden tuloksia. Odotellessa sain myös kipulääkettä suoraan suoneen, joka vei hetkeksi selkäkipuni pois. Vihdoin lääkäri tuli meitä tapaamaan ja kertoi, että kaikkien kokeiden tulokset olivat negatiivisia ja ilmeisesti minulla oli vain joku virus. Maksoimme tästä tiedosta ja muutaman tunnin unista 300€, mutta saimmepahan ainakin mukaamme joitakin kipulääkkeitä. 

Lentomme Ecuadoriin lähti siis seuraavana päivänä ja yllätyksekseni huomasin särkylääkkeen auttavan sen verran, että pystyin kävelemään ihmisiksi. Meillä oli Quiton lentokentältä kuljetus hostellimme puolesta, joten pääsimme hostellille ilman sen suurempia ponnisteluja. Miika raukka tosin joutui ponnistelemaan oikein tosissaan kantaessaan meidän molempien n. 20kg rinkkoja.

Illalla minulle nousi taas kuume, mutta aamulla tunsin oloni jo paljon paremmaksi. Päätimme siis käydä hoitamassa muutamia asioita. Miika kävi parturissa, jossa välineet eivät kuitenkaan oikein tahtoneet tehdä yhteistyötä Miikan tuuheaan tukkan kanssa ja lopputulos oli mitä oli. Lisäksi varasimme lennon Galapagokselle ja saimmekin lennon heti huomiselle. Olimme innoissamme sillä vuoristoilmasto ei enää oikein houkutellut. Kuitenkin innostus laantui nopeasti kun illalla taas kuumetta oli reilu 38. Lento oli kuitenkin jo varattu, joten huomenna meitä odotti aikainen herätys.

Lentokenttäjärjestelmä oli äärimmäisen sekava; jouduimme ravaamaan tiskiltä toiselle ja maksamaan jokaisella jonkunlaisen maksun. Pääsimme kuitenkin vihdoin tavaroinemme koneeseen ja totesimme tämän lentomatkan olevan elämämme mukavin. Saimme istua etupenkissä, jolloin jaloillamme oli oikein luksus oltavat. Myös Galapagoksella tuntui että kaikki tehdään vaikeimman kautta. Onneksi tajusimme kuitenkin  tutustua huolella saamaamme Galapagos-oppaaseen, sillä kävi ilmi, ettei saarelta saanut viedä mukanaan esim. simpukoita, joita rinkkani sattui olemaan pullollaan. Saimme jättää kalliit aarteemme lentokentälle säilöön, josta saisimme ne lähtiessämme. Onneksi huomasimme säännön nyt, kun asialle pystyi vielä jotain tekemään. Minulta olisi kyllä itku päässyt kun olisin joutunut luopumaan kaiken maailman kivistä, joita olen raahannut maailman ympäri.

Lentokentältä matkamme jatkui ensin bussilla rantaan, josta menimme lautalla Santa Cruzin saarelle. Matkasimme vielä n. tunnin verran bussilla keskustaan, Puerto Ayoran kaupunkiin, josta aloitimme hostellin metsästyksen. Tapasimme bussissa Amerikkalaisen pojan, joka lähti kanssamme hostellijahtiin. Lopulta löysimme todella viihtyisän asunnon, jossa oli tilaa juuri kolmelle henkilölle. Asunnossa on oma keittiö, wc, suihku, tv ja dvd-soitin. Täydellinen meille!

Pojat lähtivät päivän päätteeksi vielä tutustumaan kaupunkiin ja paikalliseen markettiin. Minä puolestaan, vieläkin kuumeisena, yritin levätä. Usean tunnin lepäämisen jälkeen huomasin poikien väsänneen iltapalaksi tortilloja, mutta yrityksestä huolimatta minulle ei ruoka edelleenkään maistunut.

Seuraavana aamuna päätin alkaa kukistamaan virusta oikein urakalla. Päätin etten ottaisi yhtään särkylääkettä ja antaisin kuumeen nousta. Kuume nousikin heti 40 ja pysyi korkealla koko päivän. Kuitenkin seuraavana päivänä kuumetta oli enää vain reilu 37, jossa se myös pysyi muutaman päivän.

Kuumeesta huolimatta päätin kuitenkin käydä hieman haukkaamassa ulkoilmaa aina silloin tällöin. Ensimmäinen ulkoilukerta antoi jo hieman osviittaa siitä, minkälaisella saarella asustelimme. Törmäsimme ensimmäiseksi muutamaan merileijonaan, iguaaniin ja jättiläisrapuun. Minua harmitti kovasti kun en päässyt tutkimaan saarta sen tarkemmin.

Kolmantena päivänä tunsin jo oloni sen verran hyväksi, että päätimme lähteä porukalla käymään Tortuga Bayssa - saaren suurimmalla hiekkarannalla. Matka osoittautui kuitenkin aika pitkäksi n. 3km mittaiseksi. Kuitenkin perillä hikoilu palkittiin ihanan virkistävällä merivedellä. Kämppäkaverimme sanoi meille rannalla hyvästit, koska hänen lautta toiselle saarelle lähtisi pian. Me jäimme kuitenkin vielä hetkeksi nauttimaan valkoisesta hiekasta ja auringosta.

Ilta toi taas tuttuun tapaan kuumeen tullessaan ja se taisi olla jo kymmenes kuumepäivä. Seuraavana päivänä kuitenkin kuume oli jo totaalisesti voitettu. Vihdoin terveenä! Lähdimme juhlistamaan sitä Darwinin keskukseen, jossa saimme ihastella jättiläiskilpikonnia. Piti vain olla varovainen ettei jätä varpaitaan jättiläiskilven alle. :)

Eilen kävimme nauttimassa taas Tortuga Bayn maisemista eväiden kera. Tällä kertaa kävelimme hieman kauemmas, jossa näimme lukuisia iguaaneja ja lintuja. Lisäksi saimme olla jatkuvasti valppaana ettemme astuisi vikkelien liskojen tai laiskojen lintujen päälle. Meillä oli myös snorkkelit repussa mukana, mutta paikan päällä totesimme veden olevan liian sumeaa snorklaamiseen, joten tyydyimme vain lillumaan mukavan lämpimässä vedessä.

Tänään sitten varasimme huomiselle snorklailumatkan Floreana saarelle. Kävimme myös vaihtamassa paluulentomme päivämäärää ja saimme 8 lisäpäivää Galapagokselle. Vaikka pitihän se arvata, ettei me näinkään helpolla sairasteluista päästä. Miikalle nousi päivän päätteeksi kuume, joten saa nähdä miten tässä käy. Taidetaan joutua perumaan snorklailumatka. Lisäksi Miika on saanut kärsiä jo reilun kaksi kuukautta käsien äärimmäisen huonosta ihosta, eikä auringosta tai kortisonivoiteesta näytä olevan enää tuon taivaallista hyötyä. Toivon todella että saamme nauttia viimeisistä reissupäivistä ilman minkäänlaisia sairauksia - eiköhän tässä ole ollut jo ihan tarpeeksi kaikkea!

-Maiju

Cuzco, Peru - Inkojen jalanjäljillä

Viime kirjoittelusta onkin jo aikaa, joten päivitetään hieman tilannetta. Maiju on vielä liian väsynyt kirjoittamaan, joten jouduin tällä kertaa itse tarttumaan toimeen (vaikka taitaa omat jalat olla vielä kipeämmät..). Oltiin Cuzcossa lopulta kuusi päivää, jotka menivät yllättävän nopeasti. Itse kaupunkina Cuzco on hieno ja kirkkoja, museoita yms. nähtävää riittää. Otettiin tosin rennosti ja viikon aikana käytiin lähinnä mäkissä syömässä (keräämässä ravintovarastoa) sekä hankittiin varusteita Inka Trailia varten. Perjantaina kävimme matkatoimistolla pienessä oppaan pitämässä esittelyssä, jossa saatiin hieman esimakua tulevasta.

Mutta siirrytään itse asiaan eli Inka Trailiin. Reissu alkoi sunnuntaiaamuna viiden aikaan, jolloin oppaamme Maria saapui hakemaan meitä hostellilta. Kävimme hakemassa myös muut retkelle osallistujat; venäläisen naisen, saksalaisen pariskunnan sekä ranskalaisen pariskunnan. Poimimme matkalla mukaan myös kantajia, joista tuntui olevan pulaa, mutta lopulta mukanamme oli riittävät seitsemän kantajaa. Itse ajomatka Inka Trailin lähtöpisteeseen, eli km 82-pisteeseen, kesti vain parisen tuntia, mutta viivytysten vuoksi saavuimme perille vasta kymmenen aikaan aamulla.

Itse Inka Traili alkoi huonoissa merkeissä, koska Maijulle vuokraamamme reppu osoittautui täydeksi sudeksi. Ensimmäisen sadan metrin aikana repusta hajosi vyöremmi, sekä muutkin hihnat tuntuivat olevan heppoista tekoa. Ensimmäisellä taukopaikalla vaihdettiinkin reppuja ja onnistuin korjaamaan vyöremmin auttavasti hakaneulalla. Yllätykseksi viritelmä kestikin koko loppumatkan ajan.

Ensimmäisenä päivänä kävelyä oli yhteensä 12 km. Oppaan mukaan päivä oli tasoltaan helppo, mutta korkea ilma-ala, sekä loppupäivän kova nousu veivät kyllä voimat. Ilma oli kuitenkin mahtava auringon paistaessa koko päivän ja maisemat henkeäsalpaavat. Mahtavia vuoria lumihuippuineen lähes joka puolella ja mahtuipa mukaan muutamia inkaraunioitakin. Illalla uni tuli helposti, mutta keskiyöllä huomattiin, että vuoristossa (3100m) on yöllä todella kylmä ja meidän makuupussimme ovat todella huonot alle kymmenen asteen lämpötiloihin (vaikka pussien kyljessä muuta sanotaankin). Täristiin kuitenkin yön yli vaatteita vähitellen lisäten.

Toinen päivä oli ennakkotietojen mukaan fyysisesti rankin. Näin jälkeenpäin voidaan todeta ennakkotietojen olleen oikeassa toisen päivän ollessa käytännössä pelkkää ylämäkeä. Ylämäki ei myöskään ollut mitään loivaa vaan suurin osa oli inkojen rakentamia portaita, joita voitaisiin verrata jyrkkyydeltään liukuportaisiin, jotka eivät ole toiminnassa. Nousua päivän aikana tuli yli tuhat metriä, jolloin ylitettiin myös retken korkein kohta 4200m. Korkeimmasta kohdasta leiripaikkaan olikin sitten pelkkää alamäkeä ja portaita, joka vei totisesti loputkin voimamme. Kävelyä päivän aikana kertyi, elämäni pisimmät kymmenen kilometriä. Tällä kertaa osattiin kuitenkin varautua yöhön paremmin; nukuttiin kaikki vaatteen päällä, mukaan lukien päällystakit.

Kolmas päivä alkoi taas jyrkällä nousulla ja loppumatka oli lähinnä loivaa alamäkeä. Matkaa kertyi kuitenkin yli 17 kilometriä ja tämä yhdistettynä edellisten päivien rankkuuteen vei totaalisesti voimat. Päivä oli myös aurinkoinen, kuten edellisetkin päivät, mutta maisemat alapuolellamme olivat sumun peitossa, joten nähtävää ei paljoa ollut. Kolmas yö osottautui lämpimämmäksi kuin edelliset ja leiripaikalla oli jopa suihkumahdollisuus (ihanaa). Nukkumaan menimme jo seitsemän aikaan koska seuraavana aamuna herästys olisi jo neljän aikaan.

Neljännen päivän aamuna kohtasimme myös ensimmäisen sadekuuron ja muutenkin oli todella sumuista. Aamupalan jälkeen lähdimme taskulamppujen valossa taivaltamaan kohti Sun Gatea, josta tavoitteena oli katsella auringon nousevan Machupicchun takaa. Sun Gatella kuitenkin huomasimme sumua olevan ilmassa sen verran rankasti, ettei Machupicchua juuri näkynyt. Tunnin odottelun jälkeen lähdimme lopulta hitaasti laskeutumaan kohti päämäärää. Matkalla sumuverho alkoi myös hälvetä ja lopulta saimme kuin saimmekin nähdä rauniokaupungin ylhäältä käsin ja otettua muutamia kuvia. Itse Machupicchulle saapuessa sää olikin taas aurinkoinen. Maisema oli jotain, jota on vaikea uskoa todeksi, ellei ole sitä itse todistamassa. Oppaamme kierrätti meidät raunioiden läpi ja kertoi historiaa Inkoista. Neljän päivä kävelyn jälkeen ryhmä tuntui olevan kuitenkin kiinnostuneempi istumaan aloillaan, kuin kiertelemään ympäri raunioita. 

Yhteenvetona Inka Trailista on helppo todeta, että tällä kertaa matka oli tärkeämpi kuin päämäärä. Vaikka Machupicchu onkin itsessään jo todella hieno paikka, mikään ei vedä vertoja maisemille joita Inka Trailin varrella näimme. Myös valitsemamme matkanjärjestäjä osoittautui erinomaiseksi valinnaksi; opas oli mukava ja kaikki toimi hyvin ja toiminta oli selkeästi organisoitua. Kaiken lisäksi ruoka oli mahtavaa, parempaa kuin ravintolassa Cuzcossa, sisältäen joka kerta alkukeiton, pääruuan sekä usein myös jälkiruoan. Aamupalalla oli myös joka kerta munakasta tai pannukakkua, puurontapaista, leipää yms. Ruokailua varten meillä oli myös oma teltta, jossa oli retkeilytuolit ja pöytä. Lisäksi ryhmämme oli aivan mahtava. Oli hassua miten olimme kaikki niin erilaisia, mutta loppujen lopuksi ajatusmaailmaltaan niin samanlaisia. Mahtava reissu!

Sinällään asia ei vaikuta mitenkään erikoiselta, mutta on huomioitava että kantajat kantavat kaiken tavaran; ruuat, ruokailuteltan, pöydän, tuolit, teltat joissa nukuimme, ruokailuastiat, sekä kaiken lisäksi suuren kaasukeittimen, joka ei todellakaan ollut mikään retkikeitin vaan 20kg kaasupullo. Jokaisella kantajalla olikin selässään 25-35 kg tavaraa. Itse olimme väsyneitä jo 5kg reppujemme kanssa, joten uskomatonta miten kantajat jaksavat. Lisäksi kaksi kantajistamme olivat vasta 18-vuotiaita ja todella hoikkasia, joten tuntui hurjalta että he joutuivat raahaamaan meidän puolesta hurjan painavia säkkejä. Pistetään loppuun vielä pieni mainos eli matkanjärjestäjän nimi; X-Tremeturbulence. Jos joku suunnittelee Inka Trailia, tämän yhtiön kanssa ei varmasti voi mennä vikaan.

Machupicchun upeiden maisemien jälkeen nousimme kaikki todella väsyneinä bussiin, joka vei meidän Aguas Calientesin kaupunkiin. Olimme todella nälkäisiä, sillä kello lähenteli jo kahta. Söimme vielä lounaan yhdessä, mutta pian sen jälkeen jouduimme sanomaan hyvästit oppaallemme. Hyvästien jälkeen lähdimme kaikki yhdessä laahustamaan Thermal Spata kohti, jossa saisimme rentoutua ennen paluuta takaisin Cuzcoon.  Jokaisella askeleella pohkeemme huusivat hoosiannaa. Itse "kylpylä" oli juuri sellainen kuin Perun kylpylän kuvittelee olevankin. Lisäksi jopa koirilla oli pääsy allasosastolle, tosin ei luultavastikaan itse altaisiin. Lopulta emme olisi malttaneet millään lähteä pois altaasta ja laittaa likaisia vaelluskenkiämme takaisin jalkaamme. Kuitenkin junasta ei passannut myöhästyä, joten meillä ei ollut vaihtoehtoja. Juna vei meidät takaisin km 82-pisteeseen, josta matka jatkui minibussilla Cuzcoon.

- Miika (ja Maiju)

Cuzco, Peru - matkalla Boliviasta Peruun

Potosista matkamme jatkui, kaivoksen pölyt edelleen harteillamme, taksilla Sucreen, Bolivian toiseen pääkaupunkiin. Matka kesti ainoastaan n. kolmisen tuntia ja olimme todella yllättyneitä tien kunnosta - tällä välillä on varmastikin Bolivian ainoa asfalttipäällysteinen tie. Taksikuski vei meidät edeltä katsomaamme hostelliin, joka ensisilmäyksellä vaikutti todella viihtyisälle. Tosin negatiivisia puolia alkoi sadella tasaiseen tahtiin, mitä enemmän aikaa hostellissa vietimme.

Olimme suunnitelleet olevamme Sucressa vain muutaman päivän, mutta pian huomasimme olleemme siellä jumissa seitsemän päivää. Miikalle nousi ensimmäisenä päivänä kova kuume, joka kesti kolmisen päivää. Kolmantena päivänä kuume nousi sitten myös minulle. Lisäksi kurkkukipu oli jotain sietämätöntä. Ilmeisesti olimme saaneet hieman kylmää suola-aavikolla, eikä kaivoksessa rehkiminen varmastikaan auttanut asiaa. Kävimme siis vuoron perään hakemassa toisillemme ravintolasta takeaway-ruokaa ja kaupasta mitä nyt mieli tekikin (minulle karkkia ja Miikalle Fantaa).

Netti oli hostellilla todella huono, joten blogin päivittäminen ei tullut kuuloonkaan. Lisäksi totesimme, ettei hostellilla todellakaan osattu pestä pyykkiä, sillä muka pestyt vaaleat vaatteemme olivat täynnä mustia rantuja. Pyysimme pesemään vaatteemme uudestaan, joka lopulta kuitenkin osoittautui suureksi virheeksi. Vaatteissamme ei enää ollut niin paljoa mustaa, mutta muun muassa minun lempipaitaani oli tullut jättikokoinen reikä. Raastinraudallako niitä vaatteita Boliviassa pestään? Valitukset menivät kuitenkin vain harakoille, sillä hostellin työntekijät eivät ymmärtäneet sanaakaan englantia.

Vihdoin saimme itsemme siirtokuntoon ja pystyimme varaamaan bussiliput La Paziin. Bussimatka kesti koko yön, mutta onneksemme tie oli suhteellisen hyvässä kunnossa, joten saimme edes hitusen unta. Perille saavuttuamme otimme taksin ja lähdimme kyselemään vapaita hostelleja. Päädyimme lopulta, johonkin hotellin tapaiseen, joka oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. 

Päiväunien jälkeen kävimme kyselemässä jo tutuksi käyneestä matkatoimistosta, miten toimisimme jo varaamiemme retkien kanssa. Oli itsestään selvää, että viidakkoretki jäisi tällä kertaa tekemättä aikapulan ja sairastelujemme vuoksi. Päätimme aikaistaa retkeämme Titikaka-järvelle ja sen myötä saapua Peruun viikkoa suunniteltua aikaisemmin. Lähtömme olisi 31.3, joten meillä oli kaksi päivää aikaa koittaa parantaa kurkkukipumme. Kävimme myös varaamassa toiseksi yöksi huoneen tutusta hostellista, josta turistibussi tulisi meitä retkiaamuna hakemaan. Vietimme pari päivää La Pazissa käytännössä shoppaillen. Ostimme molemmille muun muassa lämpöiset fleesetakit ja minä itselleni vielä lämpöisen laamavillapaidan. Nyt olimme valmiita lähtöön!

Bussi tuli meitä aamulla seitsemän aikaan hakemaan. Muutaman tunnin ajamisen jälkeen tulimmekin jo järvelle. Meidän käskettiin poistua bussista ja nousta veneeseen, jolla menisimme järven toiselle puolelle. Yllätykseksemme myös bussi lähti ylittämään järveä heppoisen näköisellä lautalla. Toisella puolella matkamme jatkui taas n. tunnin verran ja pian saavuimmekin jo Cobacabanaan. Muutamien minuuttien etsimisen jälkeen löysimme oppaamme ja kaksi englantilaista poikaa, jotka olivat myös varanneet saman retken. 

Oppaamme ilmoitti meille, että menisimme seuraavaksi syömään lounasta; saimme todella hyvää vihanneskeittoa ja lohta. Seuraavaksi oppaamme johdatti meidät hotellille, jossa saimme levätä hieman ennen kuin lähtisimme kaupunkikierrokselle. 

Kaupunkikierroksella kävimme tutustumassa espanjalaistyyliseen kirkkoon ja kiipesimme kukkulalle katsomaan paikkaa, jossa ennen ennustettiin tulisiko vuodesta kuiva vai sateinen. Kukkulalle kipuaminen otti todella koville ohuen ilman ja tukkoisen nenän vuoksi. Takaisin hotellille päästyämme olomme olimme todella väsyneitä ja minulle nousi taas kuume. Oppaamme ohje oli: "juo cocateetä", kuten kaikkiin vaivoihin täällä käsketään ottamaan. Illalla oloni oli jo kuitenkin parempi ja jaksoin lähteä hyvällä ruokahalulla päivälliselle.

Aamulla heräsimme hyvissä ajoin aamupalalle. Emme ole reissussa ollessamme koskaan saaneet niin hyvää aamupalaa - muroja, jogurttia, munakasta, teetä, leipää ym. Täydellä mahalla olikin sitten hyvä jatkaa matkaa. Toisen päivän ohjelmassa oli retki Sun Islandille, jossa myös nukkuisimme toisen yömme. Pakkasimme mukaamme ainoastaan pienen repun ja jätimme isot rinkkamme hotellille säilöön.

Venematka Sun Islandille muutaman tunnin. Perille päästyämme oppaamme kertoi, että kävelisimme saaren pohjoispuolelta, jonne vene jätti meidät, saaren eteläpuolelle. Matkalla oppaamme kertoi meille paljon historiasta - Tiwanakuista ja Inkoista. Alkumatka oli helppoa tasaista maastoa, mutta suurin osa matkasta osoittautui tappavan tasaiseksi nousuksi. Kävelimme jatkuvasti reilussa 4000 metrissä ja Miika totesikin jossain vaiheessa, ettei kävely enää ollut kuntoilua, se oli selviytymistä.

Noin puolen välin paikkeilla oppaamme tarjosi meille lounaaksi hedelmiä ja sämpylöitä kaikenlaisten höysteiden kera. Minua vähän hirvitti ruokailun hygienia, sillä opas käytti likaista kivipöytää leikkuulautana. Olimme kuitenkin niin nälkäisiä ettemme jaksaneet välittää vaikka saisimmekin seuraavana päivänä ripulin.

Matka jatkui. Onneksemme loppumatka oli kuitenkin suhteellisen tasaista ja ennen kuin huomasimmekaan olimme jo majapaikassamme. Illalla ennen päivällistä kävimme vielä saaren toiseksi korkeimmassa kohdassa ihailemassa auringonlaskua. Lähdimme sen verran myöhään kävelemään vuorenrinnettä, että jouduimme loppumatkan käytännössä juoksemaan kilpaa laskevan auringon kanssa. Mutta oli se sen arvoista!

Päivälliseksi saimme taas mahtavaa vihanneskeittoa ja kanaa. Maittavan aterian jälkeen unta ei tarvinnut kauaa houkutella. Yö osoittautui kuitenkin todella kylmäksi, kuten yleensäkin, joten nukkumisen ohelle saimme jatkuvasti tapella peitosta.

Aamupalalle mennessämme huomasimme, että kasvomme ja niskamme olivat punaiset kuin paprikat ja mikä huvittavinta minulla oli jäänyt aurinkolaseista oikein kunnon pandansilmät. Mutta emme tosin olleet ainoita; brittikaveriemme nahkat olivat vielä ehkä meitä punaisempia. Kolmannen päivän ohjelmassa oli kävely Auringon temppelille ja siitä rantaan, josta pikkuvene vei meidät takaisin Cobacabanaan. Cobacabanassa söimme vielä nopeasti lounaan, jonka jälkeen matkamme jatkui bussilla Perun puolelle. Jätimme siis hyvästit oppaallemme, joka vielä muistutteli meitä olemaan varovaisia Perun ammattilaisvarkaiden varulta, ja lähdimme matkaan. Ensimmäiseksi ajoimme n. 10 min rajalle, jossa kävimme täyttämässä muutaman lapun ja hakemassa leimat passiimme. Seuraavaksi matkamme jatkui kolmisen tuntia Punoon, jossa meidän oli tarkoitus tutustua heinästä tehtyihin kelluviin saariin.

Punoon päästyämme hyppäsimmekin heti veneen kyytiin, joka oli tupaten täynnä Israelilaisia nuoria. Uskomatonta miten koko Etelä-Amerikka voikin olla täynnä Israelilaisia. Kaiken lisäksi Israelilaiset nuoret ovat osoittautuneet vielä todella töykeiksi ja kovaäänisiksi, joten toivoisimme todella että heitä olisi hieman vähemmän.

Vene vei meidät yhdelle saarista, jossa paikan isäntä kertoi meille miten saaret on rakennettu ja ketä siellä asuu. Saaria on Punon edustalla iso rypäs. Jokaisella saarella asuu aina yksi perhe ja ilmeisesti kun perhe kasvaa liian suureksi sahataan saari keskeltä kahtia. Saaret ovat kuin ulkoilmataloja, joihin jokainen huone on rakennettu erikseen heinästä. Sähköjä saarilla ei ole, mutta joillakin on ollut varaa hommata itselleen aurinkopaneeleita, joista riittää virtaa muutamiin lamppuihin ja radioon.

Pienen tutustumisen jälkeen saaren perhe piti meille lauluesityksen, jonka jälkeen saimme kyydin kaislaveneellä toiselle saarelle, jossa meidän neljän oli tarkoitus myös yöpyä. Onneksemme Israelilainen mölyjoukko lähti pian veneellä takaisin Punoon jättäen jälkeensä ihanan hiljaisuuden. Perhe tarjosi meille kalaa illalliseksi ja pian sen jälkeen vetäydyimme omiin pikkumökkeihimme. Pian kuitenkin minun vatsaani alkoi vääntää, ilmeisesti eilisestä lounaasta johtuen. Vessa oli kuitenkin toisella puolella saarta ja matkalla sai jatkuvasti olla varuillaan, ettei tippuisi hyytävään veteen. Lisäksi valoja saarella ei ole, joten en voinut parempaa vessassa ravaamispaikkaa löytää. Onneksi Imodium on keksitty!

Yö oli taas uskomattoman kylmä ja muovitettu patjamme valutti jatkuvasti jompaa kumpaa kylmälle lattialle. Selvisimme kuitenkin yöstä ja aamulla matkamme jatkui taas. Tällä kertaa ajoimme veneellä, usean muun turistin kanssa, Taquile saarelle, jossa meille tarjottiin lounas. Yllättäen ruokalistalla oli taas vihanneskeittoa ja kalaa. Meille kerrottiin saaren kulttuurista, joka on itse Peruun verrattuna ihan omaa luokkaansa. Ihmiset pukeutuvat saarella espanjalaistyylisesti ja käyttävät erivärisiä vaatteita viestittämään toisille parisuhdetilannettaan. Ennen takaisin veneelle kävelemistä saaren asukkaat pitivät meille vielä tanssi- ja musiikkiesityksen. Venematka kesti suuntaansa 2,5 tuntia, joten päivä menikin oikeastaan veneessä istumiseen.

Takaisin Punoon päästyämme ajoimme taksilla hakemaan isoja rinkkojamme, jotka olimme jättäneet Perun puolen oppaamme huomaan. Bussimme lähti kohti Cuzcoa vasta myöhään illalla, joten onneksemme saimme viettää muutaman tunnin hotellilla, jonne opas oli vienyt rinkkamme.

Itse bussimatka Punosta Cuzcoon oli täysi katastrofi. Olimme maksaneet "luksuspuolesta", jossa penkit saa laskettua aivan vaakatasoon, mutta ilmeisesti bussikuski oli päättänyt, että juuri me emme päässeet omille paikoillemme. Lukuisien selvittelyiden ja tappeluiden jälkeen jouduimme tyytymään tavallisiin penkkeihin. Tilanteen olisi ehkä pelastanut ystävällinen kohtelu, mutta meille ei missään vaiheessa selitetty kunnolla miksi joku muu sai paikkamme. Perussa ei ilmeisesti ymmärretä palveluammatin vaatimuksia.

-Maiju