Potosi, Bolivia - maailman korkein kaupunki

Bussimatka kesti kuutisen tuntia ja olimme perillä Potosissa, maailman korkeimmassa kaupungissa, yhden aikaan yöllä. Meitä vastassa bussiasemalla oli opas, jonka La Pazin matkatoimisto oli meille hommannut. Opas vei meidät hostellille ja kertoi tulevansa aamulla klo 9.00 meitä hakemaan Museo Casa De La Monedaan – kuulemma Etelä-Amerikan toiseksi paras museo.

Aamupalan jälkeen oppaamme odottelikin jo meitä. Ajoimme taksilla ehkä 100-200 metriä ja olimme perillä museolla. Museosta ilmoitettiin kuitenkin, että opastettu kierros alkaisi vasta klo 10.00, joten meillä oli aikaa kiertää kaupunkia. Oppaamme kertoi meille kaupungin historiasta ja kauniista rakennuksista. Takaisin museoon päästyämme kävi ilmi, ettei englanninkielistä opasta ollut saatavilla. Kuitenkin monen minuutin odottelun jälkeen yksi englanninkielinen opas tuli kertomaan meille ja muutamalle muulle turistille, että pystyi kierrättämään meidät nopeasti museon tärkeimpien paikkojen läpi. Kierros kesti korkeintaan reilun puolituntia, jossa saimme kuulla raapaisun hopeakolikoiden valmistuksesta. Opas kertoi meille myös, että kolikoiden aikaan Potosi oli yksi maailman rikkaimmista kaupungeista, kun taas nykyään se on yksi köyhimmistä. 

Museokierroksen jälkeen oppaamme neuvoi meille hyvän ravintolan, jossa söimme lounaan. Olimme väsyneitä jatkuvasta reissaamisesta ja vähäisistä yöunista, joten päätimme suunnata hostellille lepäämään ja valmistautumaan huomiseen hopeakaivosvierailuun.

Oppaamme oli taas aamulla meitä samoihin aikoihin odottamassa, mutta tällä kertaa lähdimme pikkubussilla. Saimme mukaamme housut, takit, kumisaappaat ja kypärät, koska päivästä tulisi sotkuinen. Kanssamme kaivoksille lähti myös toinen pariskunta oman oppaansa kanssa.

Ajoimme jonkun matkaa kaupunkia ylöspäin ja tulimme paikkaan, jossa oli paljon kauppiaita. Oppaamme ilmoitti, että poistuisimme tässä hetkeksi pois bussista. Oppaamme esitteli meille paikkoja ja kertoi erilaisista tavaroista joita oli kaupan. Suurin osa tavaroista on tarkoitettu kaivostyöntekijöille. Turisteille on tapana viedä työntekijöille erilaisia tuliaisia, joten myös me pysähdyimme yhden kojun eteen ostoksille. Ostimme kaivostyöntekijöille tuliaisiksi cocalehtiä, limsaa, tupakkaa ja dynamiittia. Bolivia taitaa olla ainoa maa maailmassa, jossa dynamiittia myydään kadulla ja josta sitä saa kuka tahansa ostaa – oppaamme sanoin: ”paratiisimaa Osama Bin Ladenille”. Oppaamme kertoi meille miten dynamiitti kasataan ja demostroi miten sitä oli turvallista käsitellä mm. polttamalla sitä suussa ja heittelemällä maahan. Cocalehtiä puolestaan veimme siksi, koska ne ovat työntekijöiden ainoa energianlähde kaivoksessa ja työpäivät ovat pitkiä. Oikeastaan Boliviassa kaikki pureskelevat cocalehtiä posket pulleina vaikka eivät työskentelisikään kaivoksessa.

Matka jatkui ylemmäs aina 4400 metriin asti, josta avautui upeat näkymät kaupungin yli. Vaihdoimme nopeasti vaatteet, laitoimme kypärät päähämme ja lamput otsallemme ja olimme valmiit astumaan kaivokseen. Olimme etukäteen valinneet extreme-retken, joka tarkoitti että joutuisimme ryömimään oikein urakalla. 

Ilma tuntui viileälle laskeutuessamme tikapuita alas kaivokseen ja pimeys ympärillämme tuntui yhä pimeämmälle ja pimeämmälle mitä syvemmälle menimme. Huomasimme heti alussa, ettei reissusta tulisi helppo. Käytävistä ei oltu todellakaan tehty turistiystävällisiä; saimme harvoissa paikoissa suoristettua selkämme ja kokoajan sai olla tarkkana mihin astui. Pysähdyimme tauolle paikkaan, jossa kaivosmiehet vievät lahjoja vuoren jumalille. Onkaloon oli muovattu kaksi pirua muistuttavaa patsasta, joiden suihin laitoimme savukkeet palamaan. Oppaamme pyysi jumalilta suojelua matkallemme ja annoimme jumalille vastalahjaksi cocalehtiä ja alkoholia. Sammutimme myös otsalamppumme hetkeksi ja huomasimme että kaivoksessa tosiaan oli säkkipimeää, eikä ääniä kuulunut mistään.

Matka jatkui yhä syvemmälle kaivokseen ja laskeuduimme aina vain alemmalle tasolle. Matkalla törmäsimme kahteen kaivosmieheen, jotka keräsivät hakattua mineraalia vaunuihin ja työnsivät täydet n. 1000 kg painavat vaunut pihalle. Miika pääsi kokeilemaan hieman vaunujen jarruttamista alamäessä. ”Hullun raskasta”: Miika totesi. 

Huomasimme ilman lämpenevän sitä mukaa kun laskeuduimme alaspäin. Vihdoin olimme laskeutuneet yhdeksännelle tasolle, jossa oppaamme pyysi meitä odottamaan. Tästä kohdasta eteenpäin oli turisteilta pääsy kielletty. Huomasimme ilman olevan jo todella kuumaa. Pian oppaamme huuteli kuitenkin meitä jatkamaan. Ilmeisesti meille extreme-reissulaisille kaikki oli mahdollista. Pääsimme katsomaan kun kaivosmiehet huhkivat tosissaan. Otimme muutaman yhteiskuvan, lahjoitimme ostoksemme työntekijöille ja jatkoimme matkaa yllätykseksemme yhä alemmas. Paikat kävivät todella vaikeakulkuisiksi ja meidän mielestä jopa vaarallisiksi. Ylitimme mm. syviä kuiluja liukkaat ja mutaiset kumisaappaat jalassa. Vihdoin itsesuojeluvaistomme laittoi jarrut päälle. Tulimme kohtaan, jossa tarvittiin todella hämähäkkimiehen taitoja. Meidän olisi täytynyt laskeutua pitkämatka alaspäin hakien jalansijaaa ainoastaan lähes sileistä seinistä. Oppaamme sai itsensä jollain keinoin alas ja huusi meitä mukaan. Pudotus olisi ollut hurja, jos liukkaat saappaamme eivät olisikaan pitäneet seinässä, joten huusimme ettemme enää kykenisi jatkamaan. Oppaamme sai kiivettyä jollain keinoin ylös ja ilmoitti että lähtisimme samaa reittiä takaisin. 

Ylöspäin kiipeäminen oli huomattavasti raskaampaa ohuen ilman ja kuumuuden vuoksi. Oppaamme keräili meille matkalta erilaisia mineraaleja kotiin vietäväksi, mutta vielä itse hopea puuttui. Tulimme paikkaan joka oli lähes täysin romahtanut, ja oppaamme kertoi, etteivät kaivosmiehet sen vuoksi enää menneet sinne. Oppaamme kävi kuitenkin itse rohkeana miehenä hakemassa meille sieltä kiven jossa oli pitkä hopeinen juova. Ilmeisesti se oli 80 prosenttista hopeaa. Täysin puhtaita mineraaleja kaivoksesta ei enää löydy, joten sen puhtaampaa hopeaa oli turha etsiä.

Vihdoin ulkona. Huohotimme oksennus kurkussa ja ajattelimme: ”tulipahan tehtyä”. Pienen lepotauon jälkeen oppaamme ilmoitti, että nyt menisimme räjäyttämään dynamiittia. Menimme isolle hiekkakentälle kahden muun turistin ja heidän oppaansa kanssa. Oppaamme kasasi dynamiitin, sytytti sen ja työnsi sen pian käteeni. Nopea vilkaisu kameraan ja palava dynamiitti nopeasti seuraavalle. Hulluahan se oli mutta voimmepahan ainakin sanoa että olemme pitäneet palavaa dynamiittia kädessä. Oppaamme hautasi dynamiitin maahan ja huusi: ”vamos”, jolloin kaikki lähtivät juoksemaan kauemmas dynamiitista. Odottelimme hetken kamerat valmiina kunnes: PUM!! Dynamiitti räjähti ja hiekkaa alkoi ropista päällemme. Minä ainakin säikähdin niin kovasti, että sain otettua kuvan ainoastaan loppusavuista. Siihen retki sitten päättyikin. Tällaista löytyy varmasti vain Boliviasta ja loppuun onkin helppo todeta oppaan sanoin: ”Welcome to Bolivia!”

-Maiju

Uyuni, Bolivia - The world's largest salt flat

Matka La Pazista Uyuniin kesti hurjat 12 tuntia; ilta seitsemästä aamu seitsemään. Tiet eivät tosiaan ole täällä Boliviassa parhaassa mahdollisessa kunnossa, joten voisin sanoa matkan olleen elämäni pomppuisin - koko matka jatkuvaa täryytystä. Meidän oli tarkoitus aloittaa kolmipäiväinen retkemme heti aamusta, joten epätasaisesta kyydistä huolimatta meidän oli pakko yrittää saada edes hitusen unta.

Viimein saavuimme Uyuniin, yllättävää kyllä melko virkeinä. Olimme maksaneet koko retken jo etukäteen La Pazissa, joten meidän tarvitsi ainoastaan löytää oikea matkatoimisto. Löysimmekin oikean toimiston melko nopeasti, mutta se oli tyhjä. Pienen odottelun jälkeen nainen ilmestyi hengästyneenä paikalle ja pahoitteli myöhästymistä. 

Kävi ilmi ettei nainen puhunut sanaakaan englantia, joten hoidimme asiat "sujuvasti" espanjaksi. Retkemme oli tarkoitus alkaa kymmenen maissa, joten meillä oli runsaasti aikaa käydä aamupalalla. Löysimmekin hyvin suurpiirteisen kartan avulla aamupalapaikan melko nopeasti. Kuitenkaan itse aamupalan tilaaminen ei ollut ihan yhtä vaivatonta. Pyysimme tiettyä aamupala kokonaisuutta, mutta kävi ilmi, ettei juuri tämän kanssa saanut juotavaksi muuta kuin kahvia. Tilasimme siis teen erikseen ja pyysimme olemaan tuomatta kahvia. Halusimme teehemme maitoa, mutta tarjoilija teki hyvin selväksi, ettei maitoa saanut kuin kahvin tai kaakaon kanssa. Tyydyimme siis siihen mitä saimme, koska nälkä alkoi jo haitata näköä. Itse Uyunin kaupunki on pieni ja rakennukset ovat ränsistyneitä. Kaupunki on täynnä hiekkaa, koska se sijaitsee käytännössä keskellä autiomaata.

Kuskimme saapui hieman kymmenen jälkeen maasturillaan hakemaan meitä. Kamppeet auton katolle ja menoksi. Kanssamme samaan autoon lähti Yhdysvaltalaispariskunta ja kaksi Belgialaista tyttöä. Kuskimme Fredi toivotti meidät tervetulleeksi matkalle ja totesimme harmiksemme, ettei hänkään puhunut sanaakaan englantia.

Ensitöiksemme kävimme junien hautausmaalla ihmettelemässä ruosteisia junanraatoja. Seuraavaksi lähdimme ajamaan kohti maailman
suurinta suola-aavikkoa. Emme kuitenkaan päässeet kilometriä pidemmälle, kun renkaamme jo puhkesi. Matka ei kuitenkaan viivästynyt juuri lainkaan, sillä tottuneelta renkaanvaihtajakuskiltamme aikaa kului vain muutama minuutti.

Vihdoin näimme horisontissa valkoista kajoa ja hieman myöhemmin ajoimme jo vitivalkoisen suolan päällä. Alkupäässä suola oli märkää ja pakoin vettä oli suolan päällä paljonkin, Suurimmaksi osaksi suolapinta oli kuitenkin kuivaa ja halkeilevaa.

Matkamme jatkui syvemmälle aavikolle - valkoista silmän kantamattomiin. Pysähdyimme lounaalle aavikolle suolasta tehtyyn rakennukseen, jossa kuski tarjoile meille riisiä, alpakkaa ja vihanneksia. Ruokailun ohessa saimme ihastella isoa vaaleanpunaista flamingoparvea, joka lensi ohitsemme.

Ruokailun jälkeen matka jatkui ja saavuimme pian pienelle saarelle, joka oli täynnä suuria kaktuksia. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpötila nousi tukalan kuumaksi. Saaren kiertäminen jalkaisin olisi kestänyt 45min, mutta kuumuudessa tyydyimme vain ihastelemaan saaren etuosaa. 

Matka jatkui vielä ikuisuudelta tuntuvan ajan läpi valkoisen erämaan. Vähäisten yöunien vuoksi silmämme painuivat väkisin kiinni ja välillä tuntui että kuskimme tunsi samoin. Saavuttuamme taas "maalle" kuskimme vei meidät ensimmäiseen suolahostelliin, josta saimme oman huoneen. Koko hostelli oli tehty suolasta lattiasta kattoon, jopa pöydät ja penkit oli muotoiltu suolasta. Virkistävän suihkun jälkeen saimmekin pian ruoan – kanaa, perunoita ja paistettuja banaaneja. Hostellin omistajan n. 5-vuotias tyttö viihdytti meitä aina kun oli mahdollista.

Suolasängyt osoittautuivat todella mukaviksi ja ennen kuin huomasimmekaan, oveemme koputettiin ja ilmoitettiin aamupalan olevan valmis. Pikaisen aamupalan jälkeen olimmekin taas auton kyydissä. Tällä kertaa
koko päivä meni autossa pomppiessa, sillä matkallamme ei käytännössä teitä ollut lainkaan. Näimme mm. hiekka-aavikkoja, kuuluisan kivipuun, flamingoja ja tulivuoria. Ilma hiekan keskellä oli todella kuivaa ja etenkin minulla nenänlimakalvot olivat todella kovilla. Lisäksi tuulen vuoksi hiekkaa oli joka paikassa.

Vietimme toisen yömme hostellissa, josta saimme kaikki yhteisen huoneen. Iltapalan jälkeen unta ei tarvinnut taaskaan houkutella. Yö osoittautui kuitenkin todella kylmäksi, ehkäpä asteet laskivat jopa pakkasen puolelle?

Kolmantena päivänä herätys oli neljän aikoihin. Ulkona oli säkkipimeää, joten emme nähneet muutamaan tuntiin juuri mitään. Näimme kuitenkin kaksi geysiriä suihkuttamassa vesihöyryä auton valojen ”valaistessa” näkymää.

Auringon noustua pysähdyimme aamupalalle paikkaan, jossa saimme lillua kuumassa lähteessä. Vesi tuntui aluksi polttavan kuumalle sillä ilma oli vielä aamustakin todella viileä. Ihon totuttua kuumaan veteen ei sieltä malttanut tulla pois ollenkaan. Aamupalaksi saimme pannukakkuja ja jogurttia. Loppumatka olikin oikeastaan vain ajamista, samoissa karuissa ja jylhissä maisemissa. Näimme kuitenkin paikan josta Salvador Dali on maalannut yhden psykedeelisistä maalauksistaan.

Saavuimme Uyuniin hyvissä ajoin, joten ehdimme ostamaan paikalliset nakkihampurilaiset ennen bussin kyytiin hyppäämistä. Busiin päästyämme siellä ei ollut meidän lisäksi paljoa ihmisiä. Huomasimme, että eräs edessämme istuva mies kiinnostui meistä ja tuijotteli tarkkaavaisesti penkiltään. Kuitenkin hän poistui bussista ennen kuin ehdimme hermostua enempää. Nostin oman käsilaukkuni ja takkimme hattuhyllylle. Ei mennyt kauaakaan kun sama mies palasi viltin kanssa takaisin bussiin ja istuutui taaksemme. Mies alkoi asetella vilttiään hattuhyllylle. Jotakin hämärää miehessä oli mutta emme kiinnittäneet häneen sen kummemmin huomiota ennen kuin kuulin tuttua rapinaa. Hyppäsin penkiltä ylös, tempaisin laukkuni hattuhyllyltä ja huomasin miehen käden olevan yhä laukussani. Samassa Miika pomppasi myös ylös ja alkoi tuijottaa miestä tiukasti silmiin, minun samalla tarkistaessa ettei laukusta puuttunut mitään. Mies katseli välillä kattoa ja välillä lattiaa ja yritti kovasti vältellä katsekontaktia. Miehen pelasti toinen paikallinen mies, joka kertoi tämän istuvan hänen paikallaan. Mies hyppäsi pystyyn ja käytännössä juoksi pihalle bussista. Meidän oli todella vaikeaa alkaa sättimään miestä espanjan kielellä, joten kun mitään ei puuttunut, ajattelimme, ettei rähinää kannata aloittaa. Eihän sitä tiedä vaikka miehellä olisi pian ollut järeämmät aseet taskussa. 

Laukussani ei ollut mitään arvokasta, mutta varashan ei sitä tiennyt. Olemme jo sen verran tottuneita reissaajia, ettemme päästä irti arvotavaroistamme. Miikan varkaanestolaukkussa on kaikki arvokas, joten emme päästä sitä silmistämme ja minä saan sitten raahata kaikki kirjamme ja vesipullomme. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä vaikka varas olisikin ollut kiinnostunut suomenkielisestä ristikkolehdestä?

Potosista lisää seuraavalla kerralla..

-Maiju

La Paz, Bolivia - korkeaan ilmastoon sopeutumista

Heräsimme Santiagossa puoli kolmen aikoihin, keitimme itsellemme aamupuurot ja hyppäsimme taksin kyytiin. Taksi oli tilattu meille hostellin puolesta ja saavuimme lentokentälle hyvissä ajoin. Puolet lentokentästä on edelleen kiinni, pahojen vaurioiden vuoksi, joten chek-in oli siirretty telttoihin. Pääsimme kuitenkin odottelemaan lentoa sisätiloihin ja tuhlaamaan rahojamme karkkeihin. 

Aikainen lento ei ollutkaan niin paha kuin luulimme, saimme ainakin nauttia upeasta auringonnoususta jylhän vuorijonon takaa. Kuitenkin, ilmeisesti Chilen tilanteen vuoksi, meille jaettiin aamupalan sijasta ainoastaan juomia ja keksiä. La Paziin saapuessamme olimme jo todella nälkäisiä.

Rinkat saatuamme vaihdoimme kentällä vielä hieman Bolivianoja ja suuntasimme taksilla kohti hostelliamme. Matkalla saimme ihastella Bolivian erilaisuutta: vaikka maa on köyhä ja rakennukset sen näköisiä, täällä ei kuitenkaan ole likaista (kuten esim. Intiassa on), ihmiset pukeutuvat omalla värikkäällä tyylillään ja itse kaupunki on upean näköinen vaihtelevien pinnanmuotojen vuoksi.

La Paz sijaitsee 3 640 metrin korkeudessa, joten ilma täällä on melkoisen ohutta. Oppaissa kehoitettiin ottamaan ensimmäinen päivä rauhallisesti, ettei vuoristotaudin oireita tulisi.

Hostellille päästyä edessämme oli melkoinen kipuaminen neljänteen kerrokseen, jossa huoneemme oli. Huomasimme pian korkeuden vaikutukset: sydän hakkasi todella lujaa ja hengästyimme jo muutaman portaan jälkeen. Jouduimme pitämään pieniä taukoja jokaisessa kerroksessa ja tasaamaan hengitystämme. Vihdoin huoneeseen päästyämme totesimme olevamme kuin hotellissa. Huoneessamme olisi nukkumapaikat neljälle hengelle ja tietysti oma kylpyhuone, parveke ja kaapeli TV. 

Pikaisen huonekatsauksen jälkeen lähdimme etsimään ravintolaa, josta saisimme jotain suuhumme. Löysimme kivan pitserian, jossa söimme hyvällä ruokahalulla maailman parhaimmat pitsat. Miika jopa intoutui maistamaan paikallista olutta.

Loppupäivä menikin lepäillessä ja uudella ravintolakierroksella käydessä. Maata ei ole ainakaan hinnoilla pilattu sillä esimerkiksi Miika tilasi ravintolassa pihvin, ranskalaisia ja vihanneksia ja sai kaiken sen vajaalla kolmella eurolla. Minun jättiläismäisen kanasalaatin sai vajaalla kahdella eurolla.

Toisena päivänä kiertelimme hieman kaupunkia. Turisteja varoitellaan kovasti taskuvarkaista ja huijari poliiseista, mutta meillä on turvallinen olo Miikan Mahdoton Ryöstää -laukun vuoksi. Lisäksi jouduimme kaivamaan pitkästä aikaa takit esille; huomasimme, ettei täällä vuoristossa mikään lämmin ole.

Kaupunkikierroksen päätteeksi kävimme varaamassa itsellemme koko loppukuun retket, joten seuraava kuukausi menee varmasti kuin siivillä.

Tänään illasta lähdemme bussilla kohti Uyunia, josta retkemme suola-aavikolle alkaa. Lisää tarinoita sitten suolaisten kokemusten jälkeen.

-Maiju

Santiago, Chile - kaupunkielämää

Viime päivityksestä onkin jo aikaa, joten käydäämpä läpi hieman viikon tapahtumia. Saavuttiin tosiaan maanantai-iltana Santiagoon. Lentokenttä oli ilmeisesti kärsinyt hieman maanjäristyksissä ja kaikki oli vähän mullin mallin. Laskeutumisen  jälkeen jouduimme odottamaan 20 minuuttia koneessa jonkin syyn takia, joka selitettiin vain espanjaksi. Lopulta kuitenkin päästiin pois koneesta. Matkatavarat oli näppärästi nostettu käytännössä keskelle kiitorataa yhdeksi suureksi läjäksi. Löydettiin kuitenkin rinkkamme lopulta, kun muut olivat vieneen omat laukkunsa pois. Itse matkalaukkujen turvatarkastus oli järjestetty kahteen suureen telttaan, jotka oli pystytetty terminaalien eteen. Meidän onneksemme pääsiäissaari on osa Chileä, joten kyseessä oli kotimaanlento ja matkatavaroita tai turvatarkastuksia ei enää Santiagon päässä tarvittu. Itse terminaalirakennukset oli suljettu, joten käveltiin ulkokautta parkkipaikalle.

Parkkipaikan luona oli runsaasti taksimiehiä odottelemassa, joten ei muuta kuin taksi alle ja hostellia kohti. Hostelli oli tosiaan varattu jo etukäteen ja se löytyi parin harhaanajon jälkeen. Itse hostelli on todella pieni ja meidän kerros käsittää vain kaksi huonetta, oleskelutilan ja keittiön. Toinen huone on ollut käytännössä koko viikon tyhjä, joten meillä on ollut koko kerros omassa käytössä. Myös hostellin sijainti on erinomainen aivan keskustan läheisyydessä.

Vaikka maanjäristys ei juuri Santiagoon pahasti ollut iskenytkään olivat käytännössä kaikki museot yms. suljettu. Useimmat niistä ovat vanhoja rakennuksia ja ulkoapäin ainakin monissa oli laasti lohkeillut seinistä. Yksi taidemuseo oli kuitenkin auki, johon pääsimme ihastelemaan Chileläistä taidetta.

Torstaina sattui myös mielenkiintoinen tapaus heti myöhäisen aamupalan jälkeen. Oltiin juuri lähdössä katselemaan kaupunkia, kun tunsin selväsi että ilmeisesti juna ajaa ohi hyvinkin lähellä. Tajusin kuitenkin ettei lähimailla kulje junia, joten kyseessä on selvästi maanjäristys. Vähän aikaa tarkkailtiin tilannetta, mutta kattolamppu ja televisio heiluivat jo sen verran että ajateltiin mennä pihalle. Päästiin kuitenkin vasta portaisiin asti, kun tärinä jo loppui. Myöhemmin maa tärisi vielä lisää, mutta selvästi lievemmin. Ollaan taas yhtä kokemusta rikkaampia!

Muuten viikko Santiagossa onkin mennyt leppoisissa tunnelmissa. Ollaan päivittäin käyty katselemassa kaupunkia ja vanhoja rakennuksia, lähinnä kuitenkin vain ulkoa päin. Koska asukkaita kaupungissa on enemmän kuin koko Suomessa, täältä löytyy myös melkoisen paljon tavarataloja, kauppakeskuksia ja muita ostospaikkoja. Niidenkin kiertelemiseen on saatu kulutettua pari päivää, mutta saaliiksi on saatu vain kameraan uusi muistikortti. Maijun mielestä paikallinen muoti on hieman jälkeenjäänyt suomalaisesta tai sitten se on melkoisen harppauksen edellä koko muuta maailmaa.

No mutta nyt on viikko keräilty voimia ja järjestelty käytännössä koko loppureissun kuljetukset valmiiksi, joten on hyvä aika jatkaa eteenpäin. Lento La Paziin, Boliviaan on huomenaamulla kello 6, joten tiedossa on hyvinkin aikainen herätys. Tietoa Bolivian internettilanteesta ei ole, joten ei taaskaan kannata huolestua, jos blogia ei päivitellä päivittäin.

-Miika

Pääsiäissaari, Chile - retkielämää

Kirjoitettu ja julkaistu Santiagossa ilmaisen netin ääressä

3, 4 ja 5. päivä

Taas hyvin teltassa nukutun yön jälkeen kävimme palauttamassa auton. Emme nähneet tarvetta kiertää saarta enää toista kertaa. Itse asiassa meitä rupesi oikeastaan laiskottamaan ja päätimme ottaa viimeiset päivät rauhallisesti, ilman stressiä siitä, että pitäisi nähdä jotain.

Päivä menikin rattoisasti kirjaa lueskellen, hyvää ruokaa valmistaen ja sitä syöden. Illasta kävimme hieman kävelemässä ja ihailemassa jylhiä rantamaisemia. Toki matkallemme sattui taas muutama kiviukko. 

Hevosia saarella vaeltelee paljon ja totesimme niitä olevan kuin Intiassa lehmiä. Hevoset tosiaan laiduntavat vapaina tässä suuressa merta ympäröivässä aitauksessa. Suurimmaksi osaksi minua kuitenkin säälitti nuo karun maan laiduntajat, sillä järjestäen jokaisen hevosen kylkiluut
ja selkäranka törröttivät riutuneen näköisten hevosten ruskean karvan alta. Hevoset olivat myös polttomerkittyjä ja joidenkin hevosten kaulasta roikkui köysiä, jotka sotkeutuivat jalkoihin. Hieman erilaista hevosten käsittelyä mihin minä olen tottunut ja olin harmissani kun en voinut muuttua heinäkasaksi ja ruokkia nälkäisiä pikkuvarsoja.

Vaikka saari onkin edellisten asukkaiden jäljiltä tyhjäksi nyhdetty, on saarelle saatu kasvatettua nykyisten asukkaiden toimesta joitakin puita. Tosin tarvitaan vielä paljon aikaa ennen kuin saari on yhtä vihreä kuin se ennen tuhoa oli.

Neljäs päivä ei ollut kolmatta kummempi. Nautimme retkielämästä ja kävimme taas pienellä kävelyretkellä. Tosin nyt meillä oli määränpää, joka kartalla näytti sijaitsevan suhteellisen lähellä. Kävely alkoi kuumassa ja kuivassa ilmastossa tuntua kuitenkin mahdottomalle ja päätimme kääntyä takaisin. Kerkesimme kuitenkin taas nähdä muutaman uuden patsaan tai niitten "raatoja". Illalla edessä oli vielä tavaroiden pakkaaminen.

Viidentenä päivänä lentomme lähti klo 12.15 kohti Santiagoa. Pakkasimme loput tavarat rinkkoihin, jotka yllättävää kyllä, painavat päivä päivältä enemmän, vaikkei sinne mitään uutta tulisikaan. Sama mies, joka toi meidät lentokentältä, myös vei meidät sinne. Lentokentälle päästyämme mies antoi jokaiselle kiviukkoa esittävät kaulakorut ja antoi minulle suukon poskelle ja Miikalle miehisen kädenpuristuksen hyvästiksi.

-Maiju

Pääsiäissaari, Chile - kiviset, pitkäkorvaiset miehet

Kirjoitettu ja julkaistu Santiagossa ilmaisen netin äärellä

1. päivä

Saavuimme Pääsiäissaaren lentokentälle yhdentoista aikoihin 4 päivä maaliskuuta. Olimme aikaisemmin kuulleet Mihinoa Campingistä, joka kuulemamme mukaan on saaren halvin majapaikka. Päätimme siis mennä sinne. Törmäsimme lentokentällä mieheen, joka vuokrasi telttoja leirintäalueelta. Lähdimme siis hänen kyydissä toisen pariskunnan tavoin leirintäalueelle, joka itseasiassa sijaitsee aivan lentokentän vieressä. Itseasiassa koko "kaupunki" sijaitsee lentokentän vieressä melko pienellä alueella. Loppu saaresta on karua, lähes asumatonta, ylä- ja alamäkien vaihtelua.

Leirintäalue vaikutti todella viihtyisältä. Sosiaalinen tila oli käytännöllinen, keittiö ja vessat siistejä ja mikä tärkeintä telttamme oli ehjä. Teltan vuokraan sisältyi myös makuualustat ja makuupussit, joten meillä oli mahdollisuus käyttää omia makuupussejamme tyynyinä. Luksusta, voisi sanoa.

Telttaan majoittumisen jälkeen vuorossa oli pankin metsästys ja rahan vaihto. Rahan vaihto oli kuitenkin mahdotonta niin myöhään. Saimme kuiten nostettua automaatista rahaa ravintolaa varten. Tilasimme ravintolasta kaikkien aikojen kalleimmat kala-ateriat, mutta hinkuvan nälkämme vuoksi kykenimme maksamaan niinkin paljon ateriasta. Täydellä mahalla olikin mukava käydä ruokaostoksilla, sillä mukaan ei tarttunut mitään ylimääräistä. Kävimme myös kyselemässä hiemann skoottereiden ja autojen hinnoista, koska päätimme kiertää toisena päivänä saaren ympäri.

Kuumuus ja vähäiset yöunet alkoivat viedä verojaan, joten sen enempää miettimättä kellahdimme telttaamme ja nukuimme sikeästi iltaan asti. Yllättävää, että niinkin pitkien päiväunien jälkeen minulle teetti töitä saada Miika ylös ja ulos teltasta, sen kummemmin asiaa kuitenkaan murehtimatta - tiesin, ettei Miika jättäisi yhtään ateriaa väliin.

Leirintäalue

2. päivä

Lähdimme aamulla tuhdin puuroaamiaisen jälkeen vuokraamaan itsellemme kulkupeliä. Päädyimme tällä kertaa autoon ja perustelimme valintamme sadekuurojen mahdollisuudella. Onneksi niin. Vaikka sadetta ei kuulunut, totesimme teiden kuitenkin olevan todella huonossa kunnossa. Jos asfalttia sattui tiellä olemaan, oli se täynnä isoja monttuja. Millä tahansa kaksipyöräisellä ajaminen olisi ollut todella haasteellista ja raskasta. Lisäksi tiet pöllyävät toden teolla, joten uskon keuhkojemmekin kiittävän tästä valinnasta.

Päivä menikin tehokkaasti saarta kiertäessä ja erikokoisia ja -ilmeisiä kivisiä, pitkäkorvaisia miehiä tai niiden puolikkaita ihaillessa. Suurin osa patsaista oli aikojen saatossa kaatuneet, mutta yllättävän moni seisoi vielä uskollisesti jalustallaan. Patsaita on käytännössä kaikkialla ja emme voineet kuin ihmetellä, miten kummassa nuo monien kymmenien tonnien painoiset patsaat on saatu kuljetettu pitkienkin matkojen päähän kivien alkuperäisistä paikoista. Lisäksi joillekin patsaille on jollain ilveellä asetettu isot kiviset, ja takuulla painavat, hatut päihin. Vaikuttavaa ja mystistä.

Kävimme myös, uskokaa tai älkää, ihka oikealla hiekkarannalla, jossa myös komeili pitkä patsasrivistö. Pulahtaminen merivedessä virkisti oloa kummasti, joten jaksoimme taas kaivaa kamerat valmiiksi ja suunnata seuraaavia patsaita kohti.

Ihmetellessämme patsaita olimme unohtaneet kokonaan syödä, jopa Miika. Porhalsimme siis kiireästi kiljuvine vatsoinemme kokkailemaan itsellemme kanankoipia. Ruoan jälkeen huomasimme saaneemme jo oikeastaan yliannostuksen tästä maailman suurimmasta ulkoilmamuseosta ja päädyimme istuttamaan itsemme merenrannalle ihailemaan pimenevää iltaa kauniin auringonlaskun ja kuohuavien aaltojen seurassa.

- Maiju

 

Moorea, Ranskan Polynesia - viimeinen päivä paaratiisissa

Kirjoitettu 3.3 Moorealla - julkaistu Chilessä ilmaisen netin ääressä

Eilen otimme kaiken irti viimeisestä kokonaisesta päivästämme. Päätimme vuokrata kanootin päiväksi ja meloa saarille snorklailemaan, keräämään simpukoita ja nauttimaan hiljaisuudesta.

Ensimmäiseksi kävimme kehutulla rannalla, jossa hiekka jatkui pitkälle mereen, eikä terävistä koralleista ollut tietoakaan. Nautiskelimme hetken meriveden lämmöstä ja aurinkoisesta päivästä. Halusimme kuitenkin kiertää saaret jalkaisin, joten ryhdyimme tuumasta toimeen. Eteneminen oli hidasta, koska rannat olivat pullollaan kauniita simpukoita. Miika sai toppuutella, etten ottaisi kaikkia mukaani. Aikamoinen saalis sieltä kuitenkin kertyi rinkkaan pakattavaksi.

Itse saarten kiertäminen kävellen tuotti tuskaa, sillä rannat olivat täynnä piikikkäitä korallin ja simpukan paloja, eikä meillä ollut kenkiä mukanamme. Päätimme siis hypätä taas kirkkaaseen veteen tutkimaan vedenalaista maailmaa. Näimme taas tutun rauskuparivaljakon ja muita tutuksi käyneitä kalalajeja, mukaan lukien tietysti kaikki uudenlaiset tuttavuudet. 

Takaisin leirintäalueelle melominen kävi jo raskaaksi, mutta otimme sen kuntoilun kannalta. Lounaan jälkeen kävimme hieman shoppailemassa lähellä sijaitsevassa ”ostoskeskuksessa”, jos sitä siksi voi kutsua. Ostin itselleni pareon (huivin, jonka saa kiedottua mekoksi) matkamuistoksi. Ostimme myös pitkästä aikaa jäätelöt ja nautiskelimme niitä kävellessämme takaisin koira tiiviisti kannoillamme. Loppu ilta olikin sateinen, joten istuskelimme terassillamme kirjaa lukien. Yöstä tulisi mukavan viileä sateen ansiosta.

Aamulla heräsimme, pakkasimme loput kamppeistamme ja palautimme mökkimme avaimen. Päivästä oli tulossa hieno, joten aamupalan jälkeen laitoimme uikkarit päällemme ja menimme rannalle nauttimaan viimeisistä hetkistä tällä saarella. Uskon kuitenkin ettei tämä ole todellakaan ainoa paratiisi tällä planeetalla.

Bussimme lähtee klo 13.30 kohti lauttasatamaa, josta lähdemme lautalla kohti Papeetea. Lentomme lähtee puolen yön aikoihin, joten meillä on kokonainen päivä aikaa tutustua Tahitiin. Uskoin kuitenkin että vietämme aikamme lentokentän läheisyydessä ja valmistaudumme siirtymään Pääsiäissaarelle. 

-Maiju

Moorea, Ranskan Polynesia - takaisin normaaliin päivärytmiin

Tsunami pysäytti hetkeksi ajatuksemme, mutta kyllä tänne saarelle kuuluu muutakin..

Olemme nyt jo melkoisia uimamaistereita räpylöinemme. Olemme snorklailleet tunnollisesti joka päivä ja joka kerralla näemme jotain uutta. Tässä ihan leirintäalueen vieressä on kaksi pientä saarta ja kuulimme että niiden välissä on paras snorkaluspaikka. Päätimme vuokrata joku päivä kanootin ja meloa sinne toteamaan asia itse. Kuitenkin yhtenä päivänä ystävällinen uusi-seelantilainen pariskunta lainasi meille muutamaksi tunnikseen omaa kanoottiaan, joten lähdimme innoissamme melomaan kohti saaria.

Huomasimme matkalla, ettei melominen ollutkaan niin helppoa, varsinkaan saarten etupuolella, jossa virta oli melkoisen voimakas. Pääsimme kuitenkin perille hapottavine käsinemme ja huomasimme, ettemme olleet todellakaan ainoita, jotka olivat kuulleet paikasta. Lisäksi sinne järjestettiin ilmeisesti jonkinlaisia retkiä, koska aina silloin tällöin paikalle tuli vene täynnä ihmisiä sukeltelemaan. Saatuamme veneen rantaan edestämme, ihan rannan vierestä, ui suuri rausku. Olimme mykistyneitä. Eikä tämä ollut todellakaan ainoa, ilmeisesti paikka on ihanteellinen rauskuille. Veteen päästyämme totesimme, että paikka oli todella kehumisen arvoinen. Vesi oli tarpeeksi syvää, joten koralleja ei tarvinnut väistellä. Lisäksi värikkäät kalat, joihin olimme tottuneet, olivat täällä paljon isompia. Näimme tosin lukuisia uusia kalojakin. Kauaa meillä ei ollut kuitenkaan aikaa ihastella, koska kanootti täytyi palauttaa. Takaisin melottuamme saimme hyvillä mielin heittäytyä rannalle pitkäksemme nauttimaan auringon lämmöstä.

Seuraavana päivänä snorkailimme tässä ihan vieressä ja yhtäkkiä silmiini osui hai. Yritin osoitella tuota isoa otusta Miikalle mutta turhaan, hai oli hävinnyt jo kaukaisuuteen. Olemme nähneet paljon haita mutta se oli ensimmäinen kerta veden alla. Onneksi olemme tietoisia näiden otusten olevan täysin vaarattomia; eivät ole koskaan hyökänneet ihmisen kimppuun. Lisäksi nämä hait ovat haiksi pieniä, joten edes minulla ei tullut pissit housuun tapaamisessa.

Meressä lillumisen ohelle olemme myös pitäneet huolen siitä että mahamme ovat tyytyväisiä. Tärkeimmäksi ateriaksemme on muodostunut kello viiden tee, joka on joka päivä ollut tarkasti samaan aikaan.

Ja taas mereen.. Tänään päätimme uida saarille, matka sinne ei todellakaan ole pitkä. Kävelimme ensin rantaviivaa pitkin aivan saaren eteen, laitoimme räpylät ja snorkkelit ja aloimme polskuttaa kohti määränpäätämme. Heti ensimmäisenä edestämme ui pieni rausku. Tämä oli tosin erinäköinen kuin ensimmäinen näkemämme pyöreän mallinen rausku, tämä oli kulmikkaampi erilisine ”siipineen” (käsineen, evineen, liehukkeineen; saatte itse valita parhaimman).

Vihdoin pääsimme saarelle ja pääsimme taas nauttimaan upeista kaloista ja vesikasveista. Näimme mm. metrin mittaisen ”keppikalan”, jättisimpukan ja isoja kalaparvia. Pyöreät rauskut näyttäytyivät meille myös
useaan otteeseen. Miikalla alkoi pohje kramppaamaan, joten lyhyen tauon jälkeen lähdimme polskutelemaan hiljakseen takaisin päin. Takaisin meno oli raskaampaa, koska virta oli voimistunut. Ja taas samanlainen pieni rausku, jonka näimme menomatkallakin. ”Kaksi. Hetkinen viisi. Ei, kyllä niitä on seitsemän.” Vaikuttavan näköinen rauskuparvi ui ihan vieressämme. Olivat ne sen verran pelottavan näköisiä, että päätimme lähteä toiseen suuntaan ja välttää yhteentörmäys.

Täällä ollessamme olemme saaneet myös kaveriksemme yhden leirintäalueella hengailevan kulkukoiran. Koira seuraa meitä aina uskollisesti minne menimmekään. Kirjaimellisesti kaikkialle, sillä koira seuraa meitä usein myös mereen. Kuten tänään meillä oli työ saada koira palaamaan takaisin rantaan. Tälläkin hetkellä koira nukkuu jaloissamme. Lisäksi olemme vaihtaneet mökkimme suurempaan. Tärkeintä mökissä on hyttysverkko, jota todella kaipasimme edellisessä huoneessamme. Lisäksi nyt meillä on oma terassi, jossa on mukava istuskella, varsinkin kun sataa vettä. Vettä täällä onkin satanut useasti. Täysin sadettomia päiviä täällä ei ole tainnut ollakaan. Tosin sade on välillä kuin virkistävä tuulahdus, sillä auringon paistaessa lämpötila nousee tukalan kuumaksi.

-Maiju